Kolme suurta pianistia, osa 2 - Radu Lupu
artikkeli
D
David Hackett7 min lukuaika|7. June 2026
Radu Lupu antoi usein vaikutelman, että oli eksynyt konserttilavalle vahingossa. Tanakkana, hymyttömänä ja vaatimattomasti pukeutuneena, pitkät hapsottavat hiukset ja hieman villi parta, hän tuskin tervehti yleisöä laahustaessaan pianon luo. Monet musiikkikriitikot vertasivat häntä pettyneeseen karhuun. Toiset sanoivat hänen muistuttavan šamaania, velhoa, Jeremian kaltaista profeettaa tai jopa 1900-luvun alun anarkistia. Hyvin harva ajatteli hänen näyttävän pianistilta.
Hän ei istunut tyylikkäällä, pehmustetulla pianojakkaralla, jonka korkeutta voi säätää sivuvivuilla, vaan tavallisella, korkeaselkäisellä tuolilla. Ja sen sijaan että olisi kumartunut läheisesti koskettimiston ylle (à la Glenn Gould), Lupu nojautui taakse istuimessaan ja omaksui maalarin asennon, joka on aloittamassa työn uuden kankaan äärellä. Mitä hän ehkä jossain määrin uskoikin olevansa.
Mutta sitten tapahtui ihme - hän alkoi soittaa. Alex Rossille lehdestä New York Times oli ”vaikea kuvailla tarkasti, mitä tapahtuu, kun Radu Lupun sormet koskettavat pianoa. Siinä ei ole näyttäviä eleitä, häikäiseviä tekniikan voittoja eikä yllättäviä tulkinnallisia oivalluksia. Mikään suuri persoonallisuus ei paiskaa musiikkia kuulijan päälle. Ensin tapahtuu se, että piano antaa huumaavan kauniin sävyn; yksittäiset linjat tai avoimet intervallit saavat valoisan hohteen. Hienovaraiset dynaamiset sävyt, kirkkaat sisäiset äänet, hyvin muotoillut rytmit ja laulavat fraseeraukset seuraavat - sen jälkeen ei mitään, tai jotakin kammottavan musiikin itsensä kaltaista.” Monille se oli lähes tuonpuoleinen prosessi. Fiona Maddocksin sanoin Lupu näytti ottavan ”korvakuulolta sanelua eetteristä.”
Hänen soittonsa piti kuulla uskoakseen sitä, ja mieluiten livenä, vaikka hän harvoin salli julkisten resitaaliensa levyttämisen. Jokainen esitys oli hänelle ainutkertainen tapahtuma, jokainen kappale kerrottava musiikillinen tarina. Hän osasi olla intohimoinen ja myrskyisä, mutta useammin yleisöä liikutti hänen hämmästyttävä hienovaraisuutensa. Hän sai jokaisen kappaleen kuulostamaan täysin kirkkaalta virheettömän artikulaation ja musiikin syvästi tuntevan ymmärryksen yhdistelmällä.
Ennen kaikkea hänen soittonsa oli orgaanista. Oli kuin piano olisi sulautunut hänen sieluunsa ja olisi ollut hänen ensisijainen viestintävälineensä. ”Musiikki ei olisi koskaan voinut tulla lähemmäs puhetta”, kirjoitti eräs kriitikko kuultuaan hänen soittavan. Toiselle Lupulla oli ”se salaperäinen jokin, joka menee tekniikan, oppineisuuden ja yleisen musikaalisuuden yli ja ulottuu kuulijoiden herkkyyteen.”
Konserttisalin ulkopuolella hän oli harvasanainen mies, jopa kollegoille, joiden kanssa tuli hyvin toimeen. Hän ei antanut haastatteluja juuri koskaan (”pelosta tulla väärinymmärretyksi tai väärin siteeratuksi”, kuten hän sanoi), vihasi kaikkea julkisuutta ja itsensä markkinointia, ja suuri osa hänen yksityiselämästään jäi ulkomaailmalle arvoitukseksi. Mutta aina kun hän kosketti pianon koskettimia, tämä sama hyvin yksityinen mies näytti avaavan sisimpänsä kaikkein tiukimmalle julkiselle tarkastelulle.
Kuka siis oli tämä upea mutta arvoituksellinen pianisti? Radu Lupu syntyi juutalaiseen perheeseen romanialaisessa Galațin kaupungissa vuonna 1945. Hänen musikaalisuutensa oli ilmeistä heti, ja vanhempien mukaan Radu ilmaisi itseään laulamalla ennen kuin osasi puhua. Hän oli myös luova. Vaikka hän aloitti pianonsoiton opiskelun kuusivuotiaana ja osoitti siihen todellista lahjakkuutta, hänen elämänsä tavoite ei ollut konserttilava: ”Pidin itseäni säveltäjänä”, hän sanoi vuonna 1970. ”Olin varma, ja kaikki muutkin olivat varmoja, että jonain päivänä minusta tulisi kuuluisa säveltäjä.”
Ja vaikka sitä onkin nyt vaikea uskoa, suuri osa tästä liittyi Lupun varhaisiin teknisiin vaikeuksiin pianon ääressä: ”Pidin jopa pianotekniikan alkeita hyvin vaikeina”, hän tunnusti kerran, ”koska se vaati suurta itsekuria, ja koska olin vuosikausia kuvitellut, että minusta tulisi joskus säveltäjä, olin aina tuntenut, ettei tällaista täydellisyyttä tarvittaisi.”
Lupu muutti lopulta mielensä asiasta teini-iän puolivälissä, suunnilleen siihen aikaan, kun hänet hyväksyttiin Bukarestin konservatorioon. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai paikan Moskovan konservatoriosta, ankarasta koulusta, joka todennäköisesti auttoi häntä muokkaamaan huikean tekniikkansa.
Edistys oli niin nopeaa, että entinen hutiloija voitti pian kolme merkittävää pianokilpailua 1960-luvun lopulla - Van Cliburn -kansainvälisen pianokilpailun (Texas, 1966), George Enescu -kansainvälisen kilpailun (Bukarest, 1967) ja lopulta Leedsin kansainvälisen pianokilpailun (1969). ”En todellakaan pidä kilpailuista lainkaan”, Lupu tunnusti jälkeenpäin: kukaan ei ollut yllättyneempi hänen menestyksestään kuin hän itse.
Se myös käänsi hänen elämänsä aivan uudelle uralle: ”Minusta tuli yhdessä yössä julkkis”, hän sanoi, ”ja minun oli vain kohdattava se. Sitä ennen olin varmaan alitajuisesti tuntenut, että tarvitsin aikaa kehittyä. Olin hyvin periaatteellinen, ja ainoa, mitä tunsin, oli että minun täytyi perua ne konsertit, jotka eivät tuntuneet sopivan opintoihini. En halunnut joutua paineen alle opetellakseni jotain erityistä tätä tai tuota konserttia varten. Mutta Leedsin jälkeen elämäni muuttui täysin. Se on tuntematonta aluetta, paineita on paljon, eikä tiedä, selviääkö niistä.”
Mutta kasvava maine antoi Lupulle myös mahdollisuuden asettaa vähitellen ehtonsa orkestereille ja konserttien järjestäjille ja päättää, mihin pianomusiikkiin hän halusi nyt keskittyä. Siksi hänen 1800-luvun ohjelmistonsa oli useimmiten itävaltalais-saksalaista, erityisesti Beethovenia, Schubertia, Brahmsia, Schumannia ja Mozartia. 1900-luvulta hän soitti todennäköisemmin itäeurooppalaisia kollegoita, kuten Bartókia, Enescua ja Janáčekia. Toisin kuin Maurizio Pollini, hän soitti harvoin nykymusiikkia, vaikka hänelle oli omistettu puolalaisen säveltäjän André Tchaikowskyn vuonna 1971 kirjoittama pianokonsertto.
Andrew Patner, chicagolainen kirjailija ja toimittaja, oli kerran riittävän rohkea kiusoittelemaan Lupua asiasta ja sanoi hänelle: ”Maestro, joskus ajattelen, että kun soitatte yhä vähemmän kappaleita ja soitatte jokaisen yhä paremmin ja paremmin, tulee aika, jolloin soitatte vain yhden kappaleen, mutta esityksenne siitä on uskomaton.”
Lupu vastasi ilmeettömästi: ”mistä tiesit?”
Joskus Lupu näytti tekevän vain minimin pärjätäkseen. Hänen olemuksensa viittasi usein velttouteen ja lievästi masentuneeseen luonteeseen, eikä hän aina huolehtinut terveydestään. Hän saattoi myös olla tuskallisen vaatimaton. Ainoa pianisti, jota hänen kuultiin koskaan arvostelevan ankarasti, oli hän itse. Mutta ne, jotka oppivat tuntemaan hänet, pitivät häntä aina hyvänä seurana, ja ujon ulkokuoren alta pilkahti kuiva huumori. Sellisti Stephen Isserlis muistelisi lämmöllä Lupun ”syvää naurua[,] joka oli vakio jokaisessa keskustelussa.”
Lupun mukaan hänen soitossaan oli vain yksi ylin sääntö - että ”kaikki musiikissa lähtee päästä… Jos sinulla on mitään käsitystä äänestä, kuulet sen sisäisessä korvassasi. Ainoa, mihin sinun täytyy pyrkiä, on saada tuo ääni vastaamaan instrumentilla. Koko tasapaino, linja, sävy hahmotetaan ja sitä hallitaan päässä.” Pitkälti tämän vuoksi hän huomasi pystyvänsä aluksi lukemaan uuden kappaleen ”helpommin kauempana instrumentista.”
Tähän liittyen Lupu oli aina pakkomielteisesti kiinnostunut sävyjen tasapainosta. ”Älä aliarvioi hänen soittonsa uskomatonta hallintaa”, sanoi pianistitoveri Mitsuko Uchida hänestä kerran. Lupulle itselleen koskettimiston fyysinen koskettaminen oli ”hyvin yksilöllinen asia, jonka määrää väri tai sointi, jonka kuulee ja yrittää saavuttaa, soitettava kappale, fraasi.”
Toisin kohdin Lupu osasi olla aseistariisuvan rehellinen omista puutteistaan, eikä vähiten siksi, ettei hänen ammattinsa aina sopinut hänen temperamenttiinsa. ”On aikoja, jolloin en ole soittotuulella, ja silti aikatauluni sanoo, että minun on soitettava”, hän myönsi. ”Tämä tarkoittaa, että minulla pitäisi olla suuri kuri, mutta se on ominaisuus, jota minulla ei koskaan, ei koskaan tule olemaan. Olen suuri romantikko. Minun on tunnettava kaikki, mitä teen; sen täytyy olla spontaania.” Ongelmana oli luovuuden sovittaminen yhteen luovien velvollisuuksien kanssa: ”On päiviä, jolloin tekisin mielelläni levyn mutta minulla ei ole sessioita suunniteltuna, ja toisia, jolloin minun on määrä tehdä levy ja haluaisin päästä siitä eroon - mikrofonikammo, sitä voisi kutsua”, hän sanoi vuonna 1976.
Vaikka suuri osa Lupun soitosta perustui musiikilliseen vaistoon eikä tekniseen teoriaan, hän oli tunnetusti tarkka levytetyn musiikin tekemisessä. Vaikka hän teki yli kaksikymmentä levytystä Lontoon Decca Studiosille vuosina 1970-1993, yhteistyö ei aina ollut onnellista. Eräs aloitteleva äänittäjä muisteli, että ”tietämättäni kukaan muu Deccalla ei halunnut työskennellä [Lupun] kanssa. Hän oli tunnetusti vaikea, neuroottinen, epävarma ja jatkuvassa turhautumisen tilassa. Tietämättömyyttäni uskoin työni olevan vain väärien nuottien bongaaminen, niiden merkitseminen partituuriin ja uusintaotto. Väärät nuotit olivat Lupun pienin huoli. Ne alkoivat yleensä pianosta ja Steinwayn teknikosta, joka hioi tai sivelsi vasaroihin erityistä nestettä tasatakseen jokaisen koskettimen sävyn, kirkkauden ja tylsyyden. Lupu soitti jotakin ja kysyi sitten: ’Onko F# liian kirkas? Soitan sen uudestaan!’ Teknikko meni takaisin studioon ja vietti seuraavat 30 minuuttia pianon sisälmykset sylissään.”
Parhaina vuosinaankaan Lupu ei ollut tuotteliain esiintyjä. Mutta kun huono terveys alkoi vaivata häntä kuusikymppisenä, hänen esiintymisensä harvinaistuivat entisestään. Lupu peruutti usein useita konsertteja lyhyellä varoitusajalla, mutta ilmestyi sitten yhtäkkiä jollekin odottamattomalle esiintymispaikalle tarjoamaan palvelujaan. Epätoivoisina, etteivät missaisi häntä, ihmiset riensivät paikalle kaukaa.
Romahdettuaan ja vietettyään useita kuukausia sairaalassa vuonna 2018 hän tiesi aikansa olevan loppumassa. Hän piti viimeisen esityksensä Luzernissa kesäkuussa 2019 soittaen Mozartin pianokonserton nro 23 A-duurissa. ”Radu soitti kuin enkeli”, sanoo Stephen Isserlis, joka esiintyi myös konsertissa, ”pehmeä enkeli, ehkä hyvästejä jättäen; mutta kaikki niin luonnollista, niin yksinkertaista - Mozart sellaisena kuin häntä pitäisi soittaa (mutta niin harvoin soitetaan).” Yhtä mieleenpainuva oli encore, jolla hän päätti - Brahmsin op 117 -sarjan sydämellinen ensimmäinen intermezzo.
Ja siinä se oli Lupulta, sillä kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2022, tuli surullinen uutinen hänen poismenostaan. Voimme vain olla kiitollisia siitä, että hän jätti jälkeensä niin paljon itsestään kuin jätti. Niin monet hänen levytyksistään ovat paljastavia. Hän osasi saada tutunkin kappaleen kuulostamaan joltakin, mitä kuuli ensimmäistä kertaa.
Ja entä Lupun oma ihannepianisti? ”Etsisin jotakuta, joka kertoisi minulle tarinan, johon voisin uskoa, jotakuta, joka yhdistäisi esitystavan, tekniikan, tiedon, sivistyksen, vilpittömyyden, projisoinnin ja persoonallisuuden - aitoa soittoa.” Hän olisi voinut yhtä hyvin kuvailla itseään.
Lisää David Hackettin tekstejä voit lukea osoitteessa www.musicbytheyear.com
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.