Kolme suurta pianistia, osa 3 - Alfred Brendel
artikkeli
D
David Hackett7 min lukuaika|7. June 2026
Alfred Brendel on aina väittänyt, että hänellä oli lapsena vain kaksi pianonopettajaa, kumpikaan ei erityisen huomattava. ”Ensimmäinen käytti paljon energiaa pienten sormieni vahvistamiseen”, hän muistelee, ”mistä olen kiitollinen. Toinen sanoi, että olin jännittynyt ja että minun piti rentoutua. Hän ei kertonut miten, mutta oli mielenkiintoista selvittää se itse!”
Asioiden selvittäminen itse tulisi olemaan Brendelin varhaisuran toistuva teema. Jälkeenpäin hän oli kiitollinen siitä, ettei ollut ollut ihmelapsi ”musikaalisesta perheestä, taiteilijaperheestä tai älymystöperheestä.” Teini-iästä lähtien hänelle annettiin tietty liikkumavara kouluttautua omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan.
Lopputuloksena on ollut yksi viimeisten kuudenkymmenen vuoden omintakeisimmista ja syvällisimmin ajattelevista pianisteista. Brendelin soitossa ei ole koristeita eikä tyhjää virtuositeettia. Hänen tulkintojaan ovat pikemminkin leimanneet täydellinen kirkkaus, terävä oivallus ja syvä tunnevoima. Hän on äärimmäinen ”sisältö ennen tyyliä” -taiteilija.
Asioiden tekeminen omalla tavalla on ollut yksi hänen tavaramerkeistään. ”Pidän itsenäisyydestäni kovasti”, hän sanoi kerran. ”En ole minkään klubin, puolueen tai uskontunnustuksen jäsen [ja] minulla ei ole minkäänlaisia kansallismielisiä tunteita.” Näkemyksen muokkasi osittain lapsuus, joka jakautui Tšekkoslovakian (jossa hän syntyi vuonna 1931), Kroatian ja Itävallan välille aikana, jolloin kaikkia kolmea varjostivat äärioikeistolaiset poliittiset liikkeet.
Brendel ei koskaan unohtanut kokemusta elämisestä maissa, joita hallitsivat joko ustašat (kroatialainen fasistinen liike) tai natsi-Saksa. Kuten hän itse sanoo, ”sodan, pommien, ylpeiden poliittisten ’uskovaisten’, Hitlerin ja Goebbelsin järjettömien äänten radiossa, keltaisia tähtiä kantavien juutalaisten näkemisen ja äitini kanssa oleskelupaikkaani lähestyvän sodan kokemus jätti muistiini tietovaraston, tietoa, joka kertoi minulle jälkikäteen, mitä maailman tulisi välttää olemasta. Se… rokotti minut kaikkea fanaattisuutta ja nationalismia vastaan.”
Vaikka hänellä ei sodan aikana osittain ollut pääsyä pianolle, Brendel oli silti edistynyt soittimella riittävästi voidakseen antaa debyyttisoolokonserttinsa Grazissa 17-vuotiaana - ”outo ja hyvin monimutkainen ohjelma”, kuten hän sen muistaa. Konsertin nimi oli ”Fuuga pianokirjallisuudessa”, ja hän soitti Bachin, Brahmsin ja Lisztin musiikkia sekä itse säveltämänsä kaksoisfuugan. Brendel piti sävellystä aina olennaisena osana sen ymmärtämistä, miten musiikki toimii. ”Kehotan jokaista nuorta pianistia ottamaan sävellystunteja ja kokeilemaan säveltämistä”, hän sanoi kerran. ”Kun oppii, miten kappale pysyy kasassa, saa erilaisen näkökulman.”
Hän oli nyt muotoilemassa yleisempää lähestymistapaa konserttiesiintyjäksi tulemiseen. Vaikka tekninen taito oli tietenkin olennainen osa sitä, Brendel uskoi, että se voi kehittyä täysin vain yhdessä partituurin läheisen ymmärtämisen kanssa. ”En puhu kuivasta analyysista”, Brendel selittää, ”joka on suhteellisen helppoa, jos osaa. Teen päinvastoin. Tutustun kappaleeseen ja odotan, että se kertoo, mistä siinä on kyse ja mikä tekee siitä mestariteoksen.”
Pitkien harjoitustuntien kautta Brendel muokkasi esitystään huolellisesti, ei vain tarkan partituurin lukemisen avulla vaan myös nauhoittamalla harjoituksiaan lakkaamatta. Hän toisti jokaisen nauhoituksen ja kuunteli, kuulostiko jokin vähänkin väärältä. ”Mitä tein?” hän kysyi itseltään aina kuullessaan jotakin epäilyttävää. ”Painotinko jotakin liikaa? Painotinko liian vähän? Tein oikein, mutta en oikeassa määrin?... Mahdollisuuksia on monia. Joskus on pieniä korjauksia, jotka tekevät valtavan eron.”
Vaikka hän sijoittui kolmanneksi ensimmäisessä Ferruccio Busoni -kilpailussa Bolzanossa vuonna 1949 (Brendelin ainoa huomionarvoinen kilpailumenestys koko uran aikana), häntä ei koskaan houkuttanut tavoitella mainetta pelkän maineen vuoksi. ”Kärsimättömyys ei kuulunut paheisiini”, hän sanoo. ”En kokenut tarvetta päästä huipulle muutamassa vuodessa.” Hänen lahjakkuutensa oli pikemminkin ”pitkän aikavälin hanke. Kun olin 20, halusin saavuttaa tiettyjä asioita 50-vuotiaaksi mennessä, en 25-vuotiaaksi. En ollut vailla kunnianhimoa, mutta se ei ollut polttavaa, itsetuhoista kunnianhimoa. Ajattelin teoksia, joille pitäisi tehdä oikeutta.”
Koko prosessi olisi vähittäinen, sen ylöspäin vievät askeleet lähes huomaamattomia. ”Ehkä mikään muu aikamme pianisti ei ole niin määrätietoisesti välttänyt menestyksen tavallisia reittejä ja tähteyden kaavoja ja silti päätynyt ammattinsa huipulle”, kirjoitti lehti New York Times joitakin vuosia myöhemmin.
Kun Busoni-palkinto oli turvallisesti taskussa, Brendel asettui asumaan Wieniin seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Konserttien antamisen lisäksi hän hyötyi siitä, että pienten ja keskikokoisten amerikkalaisten levy-yhtiöiden tulva saapui kaupunkiin. ”Siellä oli hienoja saleja levytettäväksi”, Brendel muisteli, ”ja nuoria lahjakkuuksia jonossa. Näinä sodanjälkeisinä vuosina tilat britteihin, amerikkalaisiin, ranskalaisiin ja venäläisiin vyöhykkeisiin jaetussa kaupungissa olivat suhteellisen halpoja ja sopimusten sanamuodot sopivan epämääräisiä. LP-levy oli juuri tullut markkinoille, ja suuria osia musiikista ei ollut koskaan aiemmin levytetty.” Brendel hyödynsi tilanteen mielellään ja allekirjoitti sopimuksen Vox Recordsin kanssa (”hyvin outo yhtiö, mutta he antoivat minulle mahdollisuuden levyttää käytännössä koko Beethovenin pianomusiikin”). Vaikka monet hänen varhaisista levytyksistään tuotettiin ja myytiin halvalla, ”olimme vain kiitollisia mahdollisuudesta tulla ulkomaailman kuulluksi [joten] emme kysyneet kovin paljon palkkioista ja sopimuksista.”
Kuinka huolellisesti suunniteltu tahansa, Brendelin kolmenkymmenen vuoden suunnitelma saattoi silti joskus ajautua umpikujaan, ja hän myönsi kokeneensa Wienissä ”pysähtyneisyyden” kausia. Elinikäinen vastenmielisyys julkisuutta kohtaan ei auttanut häntä, eikä myöskään hänen oma sulkeutunut olemuksensa konserttilavalla. Kuten hän sanoo, ”minulla ei todellakaan ollut varhaista menestystä, josta kannattaisi puhua. En ollut ulkonäöltäni sellainen, joka vetoaa suureen yleisöön ollessani kaksikymmentäviisi. En vedonnut äiteihin, ja vääntelin paljon naamaani. Olin oikeastaan eräänlainen ulkopuolinen, ja halusin olla ulkopuolinen. Katsoin yleisöä eräänlaisella ironialla tai halveksunnalla välttämättömänä pahana; en tiennyt noina alkuvuosina koskaan, miten välittää sen, mitä tein.”
Tästä kaikesta huolimatta Brendelin soitto tuli lopulta laajemman yleisön tietoon vuonna 1969, kun hän oli antanut Lontoossa Beethoven-resitaalin, jota hän itse piti mitäänsanomattomana. Useat vaikutusvaltaiset henkilöt konsertissa olivat toista mieltä, ja seuraavana päivänä Brendelin agentti sai tulvan uranmuuttavia tarjouksia useilta brittiläisiltä levy-yhtiöiltä: Brendelille se oli kuin hitaasti kuumeneva vedenkeitin, joka vihdoin kiehahtaa. Pian tämän jälkeen hän muutti Lontooseen, jossa on asunut siitä lähtien.
Alfred Brendel ja hänen omaksumansa kaupunki olivat ehkä tehdyt toisilleen. Brittiläiset musiikinystävät lämpenivät heti pianistin vaatimattomalle, stoalaiselle tavalle, hänen lukeneisuudelleen ja hänen omalaatuiselle huumorintajulleen. Ennen kaikkea he pitivät hänen vähäeleisestä tavastaan esiintyä. Tunteet muuttuivat pian molemminpuolisiksi. ”Ehkä yksi syy siihen, miksi pidän Lontoosta”, Brendel sanoi, ”on se, että englantilaisilla on hyvin vähän lahjoja fanaattisuuteen.”
Kun hänen ensimmäinen avioliittonsa Wienissä oli kaatunut, Brendel löysi rakkauden uudelleen myös Lontoossa, saksalaisen televisiotuottajan Irene Semlerin kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, joihin kuuluu poika Adrian, sellisti, joka on sittemmin luonut menestyksekkään ammattiuran omillaan (”ihailen häntä suunnattomasti”, hänen ylpeä isänsä sanoo hänestä).
Brendelin oma soitto, pitkine ja hitaine kehityskulkuineen, oli nyt saavuttamassa huippunsa. Vaikka hän oli nuoruudessaan esittänyt laajaa musiikkivalikoimaa, kypsässä iässä hän rakensi ohjelmistonsa neljän itävaltalais-saksalaisen jättiläisen, Haydnin, Mozartin, Beethovenin ja Schubertin ympärille: romanttiset herkkyydet klassisissa rakenteissa tuntuivat aina sopivan hänelle parhaiten.
Erään tarkkailijan mukaan hän pystyi ”voittamaan tiensä siihen ’toiseen yksinkertaisuuteen’, jossa kuulija saa tunteen, ettei musiikkia soiteta vaan se tapahtuu itsestään.” Brendel itse koki oppineensa kommunikoimaan yleisön kanssa paremmin: ”naamanvääntelyni on rauhoittunut”, hän sanoi vuonna 1981. ”Ja nyt kun soitan suuremmissa saleissa, olen tarpeeksi kaukana, jotta ihmiset huomaavat ne vähemmän! Yleisesti ottaen yleisö on tottunut omituisuuksiini.”
Tässä vaiheessa hän oli alkanut pitää esiintymistä näyttelemisen muotona, jossa jokainen musiikkikappale on kuin roolihahmo: ”Olen aina kokenut näyttelijöiden olevan inspiraation lähde”, hän selittää. ”Lavalla heidän täytyy muuttua henkilöhahmoksi, esittää monia erilaisia hahmoja: tunnen heidät kollegoikseni… Suuri näytteleminen teatterissa ja valkokankaalla on jatkuvasti inspiroinut halua esittää rooleja musiikillisena esittäjänä ja kohdella musiikkikappaleita hahmoina.”
Toinen tärkeä osa Brendelin soittoa oli hänen kykynsä nähdä pianon muuntumismahdollisuudet: ”suuret pianoteokset ovat olleet monien musiikillisten ideoiden - orkesteri-, laulu- ja soitinmusiikillisten eri sävyissä - säiliöitä, eivätkä ensisijaisesti tietyn kosketinsoitinvalmistajan tietyn vuosikerran mukaan räätälöityjä tuotteita. Suurimmat pianosäveltäjät, Chopinia lukuun ottamatta, olivat kaikki kokoonpanomusiikin säveltäjiä, toisinaan pääasiassa sellaisia. Partituurissa on piilevänä runsaasti muista musiikillisista välineistä johdettuja ideoita; pianistin tulee tuoda ne esiin mahdollisimman ilmeisinä.”
Intensiivisestä suhtautumisestaan alaansa huolimatta Brendel ei koskaan ollut mies, joka juuttuu musiikkiinsa koko päiväksi (”en kestäisi ajatusta, että musiikki nielaisee minut kokonaan”). Nuoresta asti hän on osoittanut laajaa kiinnostusta muihin taiteenlajeihin, kuten kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin ja filosofiaan. Oltuaan kerran niin hyvä maalari, että osa hänen töistään oli esillä Grazissa, hänestä tuli myöhemmin elämässä taitava kirjoittaja, joka tuotti ”osan parhaista koskaan kirjoitetuista musiikkikirjoituksista”, kuten pianistitoveri ja suojatti Till Fellner sanoo.
Ja kaikesta analyyttisestä, oppineesta olemuksestaan huolimatta Brendel ei ole koskaan uhannut muuttua älylliseksi pedantiksi. Hillitön huumorintaju on aina vaaninut aivan hänen näennäisen vakavan ulkokuorensa alla - ehkä toinen selviytymiskeino hänen varhaisvuosiltaan natsimiehitetyssä Euroopassa. ”Sen ihanan järjestyksen tunteen rinnalla, jonka sain musiikista, opin arvostamaan hölynpölyä”, hän sanoi kerran, ja ”ei vain Edward Learin löytämää runollista aluetta vaan todellisuuden järjetöntä osaa.”
Myöhemmin elämässä Brendel pystyi kanavoimaan osan tuosta ”hölynpölystä” omaan absurdiin runouteensa. Se oli kuin olisi löytänyt ”jotakin mielestäni vapaaehtoisesti piristämässä minua.” Hän on sittemmin julkaissut useita runokokoelmia, joista yksi hänen tunnetuimmista kuvaa pianistia, jolle kasvaa ylimääräinen etusormi esityksen aikana ja jolla hän sitten ”paljastaa itsepintaisen yskijän salissa” sekä viettelevästi ”viittoo kolmannen rivin naiselle.”
Kansainvälisenä tähtenä Brendelin ura jatkoi loistamistaan kirkkaasti uudelle vuosisadalle. Vaikka jäykkä selkä pakotti hänet lopulta karsimaan osan vaativimmasta ohjelmistostaan, hän soitti yhä yhtä hyvin kuin koskaan päättäessään lopulta jäädä pois konserttiesiintymisestä vuonna 2008 77-vuotiaana. Onneksi se ei ollut täydellinen vetäytyminen julkisesta elämästä. Hän on sittemmin pysynyt kiireisenä pitäen kiireistä aikataulua mestarikursseilla, luennoilla, runonlukutilaisuuksissa ja lisäkirjoittamisessa (”olen havainnut, että musiikista on mahdollista puhua puhumatta hölynpölyä, ja mielestäni pitäisi aina olla hieman nokkela”).
Tiivistäessään uraansa Brendel sanoi hiljattain, että ”minun on vaikea ymmärtää, milloin ehdin tehdä kaiken: soittaa, kirjoittaa, katsoa, elää, rakastaa. Vaikka en koskaan onnistunut olemaan tylsistynyt tai joutilas, sain aina tarpeeksi unta. Vaikka rakastin soittamista, en koskaan ollut ajettu, ja menin lavalle omasta vapaasta tahdostani. Konserttiurani päättyessä en vuodattanut kyyneltäkään. Mitä kaikki tämä tekee yhteensä? Elämä on kokonaisuudessaan pysynyt melko salaperäisenä.”
Entä hänen perintönsä? Kun hänelle oli kerran kerrottu, että hänen eläkkeelle jäämisensä oli jättänyt ”suuren aukon niin monen ihmisen elämään”, tuikkivasilmäinen Brendel vastasi: ”Olin vain iloinen, että sain jättää jotakin jälkeeni - vaikka se olisi aukko!”
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.