Kun Philip Glass asensi astianpesukoneita
artikkeli
D
David Hackett7 min lukuaika|26. August 2026
Kun Philip Glass asensi astianpesukoneita: Näin säveltäjät ovat tulleet toimeen vuosisatojen ajan
Rahan tekeminen on taidetta. Ja työnteko on taidetta. Ja hyvä liiketoiminta on paras taide - Andy Warhol
Jokainen, joka on koskaan yrittänyt luovaa uraa, tuntee ikuisen kysymyksen: voinko toteuttaa taiteelliset unelmani ja ansaita samalla rahaa?
Ja olitpa sitten aloitteleva säveltäjä, taidemaalari, kirjailija tai muu taiteellinen esiintyjä, huomaat pian, että vastaus tähän kysymykseen kuuluu suunnilleen - ei, ehkä, ei helposti.
Taiteilijana elättäminen on kapitalismin kokemista sen kovimmillaan ja armottomimmillaan. Saalis jaetaan aina epätasaisesti. Suurin osa varallisuudesta päätyy hyvin pienen vähemmistön käsiin, ja loput ovat krooniseti alipalkattuja. Riippumatta siitä, kuinka lahjakas olet, saat hyvin harvoin riittävää toimeentuloa pelkästä taiteestasi.
Säveltäjillä on kuitenkin hopeareunus. Muusikkona sinulla on todennäköisesti muitakin taitoja, kuten opettaminen, soittaminen tai kapellimestarin työ, joihin turvautua. Ja juuri jonkin näistä kautta saat yleensä katon päänsä päälle. Hankalaa on tietenkin varmistaa, ettei palkkatyö tunkeudu liian pitkälle luovaan aikaasi.
Jos olit säveltäjänä jonain ajankohtana viimeisten kuudensadan vuoden aikana, tähän herkkään tasapainoiluun oli useita tapoja - tehdä sitä, mihin olit syntynyt, mutta kuolematta nälkään.
Aluksi uravaihtoehtosi olivat rajalliset.
Keskiajalla säveltäjän paras ja varmin toimeentulo oli työskennellä kirkolle joko musiikinjohtajana tai urkurina. Mutta sille, mitä sai ja ei saanut tehdä, oli ilmeisiä rajoituksia. Ennen kaikkea sai kirjoittaa vain hengellistä musiikkia.
Vuoden 1450 jälkeen tapahtui kaksi asiaa - katolisen kirkon rikkaus ja arvovalta alkoivat hitaasti heiketä, kun taas Euroopan aatelin koko ja poliittinen valta kasvoivat. Monet huippuaristokraattiset suvut alkoivat palkata hovimuusikoita. Vaikka palkatut säveltäjät ja muusikot olivat yhä tiettyjen rajoitusten alaisia, heidän tehtävänsä olivat monipuolisempia ja he saivat vapaammat kädet sen suhteen, mitä kirjoittivat.
Kolmantena oli tietenkin toinen tie, nimittäin musiikin tuottaminen näyttämölle. Keskiajalla ja varhaisrenessanssin aikana tämä ei tarjonnut aivan loistavaa uraa. Siihen kuului yleensä musiikin tekeminen (sekä säveltäjänä että esittäjänä) teatteriseurueelle, usein epävarma ja köyhä elämä.
Teatterityö ei pysynyt sellaisena ikuisesti. Oopperan nousu vuoden 1600 jälkeen tarjosi säveltäjille vaihtoehtoisen tien vaurauteen. Huonona puolena oli kova kilpailu menestysteoksen tuottamisesta. Mutta onnekkaille harvoille, jotka pääsivät huipulle, oli tarjolla isoja summia.
Vuoteen 1800 asti sinua kohdeltiin usein vain hieman paremmin kuin hovin palvelijaa.
Jos työskentelit säveltäjänä kirkolle tai aatelille, jouduit kestämään alhaisen yhteiskunnallisen aseman. Aristokraattisessa taloudessa sinun ei tarvinnut vain pukeutua ja käyttäytyä tietyllä tavalla, vaan sinulle ei myöskään aina myönnetty perusihmisoikeuksia. Kun J. S. Bach (1685 - 1750) kerran röyhkeni ilmoittaa työnantajalleen, Weimarin herttualle, että halusi jättää tehtävänsä Konzertmeisterina, herttua suuttui niin, että heitti palkkaamansa arvokkaan säveltäjän vankilaan kuukaudeksi toivoen pakottavansa tämän muuttamaan mielensä. Juoni ei kuitenkaan tehonnut mieheen, jonka nerouden vertasi luultavasti vain hänen itsepäisyytensä.
Asiat paranivat vasta, kun Haydn vapautui ja loi pohjan, jota muut saattoivat seurata.
Sama hovipalveluksen ike rasitti Joseph Haydnia (1732 - 1809) 1700-luvun lopulla. Vaikka Haydn oli tuolloin yksi Euroopan kuuluisimmista säveltäjistä, hän pysyi loukussa aristokraattisten työnantajiensa syrjäisellä kartanolla Itävallan ja Unkarin rajalla, ja hänellä oli vain rajoitetusti lomaa. Hän joutui kieltäytymään monista tuottoisista tilaisuuksista, joita hänelle tarjoutui.
Onneksi hänen onnensa kääntyi, kun hänen pääasiallinen työnantajansa kuoli vuonna 1790. Vaikka Haydn pidettiin kartanossa pienemmällä palkalla, hän sai myös ammatillisen vapauden, jota oli kaivannut niin kauan. Hän lähti välittömästi Lontooseen, jossa ammattimaiset, itsenäiset orkesterit järjestivät ensimmäistä kertaa lipunmyyntikonsertteja suurelle yleisölle. Erilaiset impresaariot saivat suuren miehen haltuunsa ja tarjosivat hänelle suuria summia sinfoniasta tai oopperasta, eikä Haydn ollut halukas jäämään paitsi. Vain kahdella Britannian-kiertueella hän ansaitsi yhtä paljon rahaa kuin kahdessakymmenessä vuodessa vanhassa työssään.
Vuoden 1800 jälkeen ansaitsemiseen oli uusia, itsenäisiä tapoja.
Haydn oli yksi ensimmäisistä, jotka hyötyivät muuttuvasta yhteiskuntajärjestyksestä. Lipunmyyntikonsertit sekä musiikkikustantamojen jyrkkä lisääntyminen antoivat säveltäjille ensimmäistä kertaa jonkin verran riippumattomuutta vanhoista, varakkaista suojelijoistaan. Uudet julkiset konsertit antoivat myös 1800-luvun virtuoosisille säveltäjä-esiintyjille (kuten Hummelille, Chopinille, Lisztille, Paganinille, Brahmsille, Rubinsteinille ja Saint-Saensille) mahdollisuuden ansaita suuria summia riippumatta siitä, miten heidän sävellyksensä menestyivät.
Opettaminen voi olla puurtamista... mutta myös inspiraation lähde.
Olitpa esiintyjä tai et, lähes jokainen säveltäjä on jossain vaiheessa turvautunut opettamiseen, jotkut enemmän kuin toiset ja jotkut paremmin kuin toiset. Beethovenilla oli esimerkiksi maine oppilaidensa huutajana (ellei kyse ollut kauniista kreivittärista) ja hän puri kerran erästä oppilastaan käsivarteen, kun tämä oli sotkenut asteikon. Mutta Beethoven ei ollut läheskään yksin suhtautuessaan ammattiin tietyllä kammolla.
Opettaminen saattoi olla raskasta työtä niille, jotka luottivat siihen pääasiallisena tulonaan. Keski-ikäisenä Gabriel Fauré (1845 - 1924) joutui lakkaamatta tallustamaan ympäri Pariisia antamassa pianotunteja eri osoitteissa. Tällainen elämä veti hänet alas: hän oli usein väsynyt ja masentunut, ja hänen luova työnsä kärsi. Hänen onnensa kääntyi vasta, kun Pariisin konservatorio nimitti hänet maakuntien musiikkikonservatorioiden tarkastajaksi paremmalla palkalla ja enemmän vapaa-ajalla. Myöhemmin hänestä tuli konservatorion johtaja, ja siinä vaiheessa hänellä oli valtaa varmistaa, että hänen toimenkuvansa jätti runsaasti tilaa luovalle työlle.
Mutta on myös esimerkkejä säveltäjistä, jotka pitivät niin sanottua opettamisen raadantaa hyödyllisenä taiteelleen. Vaatimattomista oloista kotoisin oleva Gustav Holst (1874 - 1934) ansaitsi palkkaa jo ennen valmistumistaan Lontoon Royal College of Musicista. Muutaman lannistavan vuoden jälkeen orkesteripasunistina hänen uransa ja taloutensa olivat pohjamudissa, ja hän joutui ottamaan vastaan useita opetustehtäviä, ensin tyttöjen valmistavassa koulussa ja sitten aikuiskoulutusopistossa Etelä-Lontoossa. Yllättävää kyllä, uuden uran mahdollisuudet näyttivät vapauttavan hänessä aivan uuden luovuuden tason. Tästä lähtien hän alkoi kirjoittaa osan parhaasta ja omaperäisimmästä musiikistaan, mukaan lukien kuuluisan Planeetat-sarjansa. Holst piti myöhemmin opetustyössään saavuttamaansa yhtä tärkeänä kuin sävellyksiään.
Musiikin ei edes tarvitse olla päätyösi.
Säveltäjät ovat melko usein ansainneet elantonsa täysin erillään musiikillisesta toiminnastaan. Alexander Borodin (1833 - 1887) oli elinaikanaan tunnettu ensisijaisesti tiedemiehenä eikä säveltäjänä. Hän saavutti huomattavan maineen orgaanisen kemian pioneerina, erityisesti aldehydejä koskevan työnsä ansiosta. Samaan aikaan hän käytti kahdeksantoista vuotta vapaa-aikaansa suuren oopperansa Ruhtinas Igor kirjoittamiseen. Vaikka se jäi keskeneräiseksi, se on kiistaton mestariteos omana itsenään.
1900-luvun alun amerikkalaisella avantgardistilla Charles Ivesillä (1874 - 1954) oli vielä epätodennäköisempi toinen ura. Öisin kauhistuneet asukkaat hänen New Yorkin kerrostalossaan kuuntelivat säveltäjän erilaisia kakofonisia kokeiluja pianolla. Mutta päivisin Ivesillä oli vakava työ vakuutusalalla, ura, jota hän harjoitti niin menestyksekkäästi, että pystyi lopulta perustamaan oman yrityksen ja jäämään varakkaana eläkkeelle noin viisikymmentäviisivuotiaana. Oudon kyllä, vapautuminen päivätyöstä ei tehnyt hänestä luovempaa, ja hän lopetti musiikin kirjoittamisen suunnilleen samaan aikaan, vaikka eli vielä kolme vuosikymmentä.
Jos Ives edustaa uran mielenkiintoista kaksinaisuutta, venäläisen säveltäjän Vladimir Dukelskyn (1903 - 1969) elämä oli lähes kaksoisidentiteetin tapaus. 1920-luvulla Dukelsky oli lupaava nuori modernistisäveltäjä Pariisissa, jota pidettiin laajalti Prokofievin suojattina. Atlantin toisella puolella hän rakensi aivan toisenlaista musiikillista alter egoa: Yhdysvalloissa hän työskenteli nimellä Vernon Duke ja hänestä tuli suosittu laulunkirjoittaja ja Broadway-musikaalien säveltäjä. Toinen identiteetti rahoitti toisen elämäntyylin ja antoi hänen jatkaa vakavamman musiikkinsa kirjoittamista. Mutta tämä ei ilmeisestikään ollut temppu, jonka jokainen säveltäjä pystyi tekemään.
Lopulta ei ole väliä, miten ansaitset rahaa…
Oopperan tavoin elokuvamusiikin kirjoittaminen on tarjonnut toisen tien suuriin tuloihin. Mutta se on hyperkilpailtu ala, jolla vain hyvin harvat pyrkijät onnistuvat - ja se edellyttää, että haluat ylipäätään kirjoittaa elokuvamusiikkia.
Valtaosa säveltäjistä on jatkanut kekseliäisyyttään muilla tavoilla. Modernin musiikin enfant terrible, John Cage (1912 - 1992), työskenteli kerran newyorkilaisessa mainostoimistossa, pyörittäen kampanjoita ja suunnitellen liike- ja joulukortteja (ehkä juuri tällaisessa työympäristössä Cagelle tuli lopulta ajatus asettaa erilaisia toimistotarvikkeita pianonsa kielten väliin!) Cagen kiinnostus graafiseen suunnitteluun vaikutti selvästi hänen omien erittäin tunnusomaisten, epäperinteisten nuottikuviensa syntyyn.
Viime aikoina ei ole ollut harvinaista nähdä säveltäjien elättävän itsensä satunnaistöillä. Philip Glass (s. 1937) otti vuosien ajan vastaan useita käsityöläistöitä tehdessään nimeä säveltäjänä. Hän työskenteli putkiasentajana ja taksinkuljettajana New Yorkissa, ja toisinaan hän sai töitä muuttofirmasta. Time-lehden taidekriitikko Robert Hughes järkyttyi huomatessaan, että Glass asensi kerran hänen astianpesukoneensa. Hughes protestoi, että sellaisen työn täytyy olla säveltäjän arvon alapuolella. ”Mutta sinähän olet taiteilija”, Hughes sanoi hänelle. Glass vastasi, ”että olin taiteilija mutta että olin joskus myös putkiasentaja ja että hänen pitäisi mennä pois ja antaa minun saada työ valmiiksi!”
… Sinun tarvitsee vain jatkaa kirjoittamista.
Joillekin luoville muusikoille Glassin lähestymistapa on yksinkertaisesti looginen päätepiste. Nykyinen kanadalainen säveltäjä Chris Sivak (s. 1982) kuvaili kerran, kuinka edes säännölliset tilaukset eivät tuoneet hänelle tarpeeksi elääkseen. Hän ymmärsi, että hänen täytyisi tuottaa musiikkia niin selkää katkovalla vauhdilla - ansaitakseen kunnon palkan - että hänen täytyisi luopua sellaisista ylellisyyksistä kuin ”unesta, päivänvalosta ja ruokaostoksista...” Toinen vaara oli, että ”tuottaisin eksponentiaalisesti vähemmän työtä, josta olin ylpeä. Vaaka kallistuisi määrän puolelle laadun kustannuksella, jos painaisin paljon kovempaa.”
Lopulta hän päätti ryhtyä internetin putkiasentajaksi, työksi, johon kuuluu ”kiipeämistä puhelinpylväisiin kiipeilyraudoilla, tikkailla tai nostokorillisella autolla, kuituoptisten, kierrettyjen parikaapelien ja koaksiaalikaapelien jatkamista, verkko-ongelmien selvittämistä ja täydellisesti lian peittämäksi tulemista...”
Mutta Sivak ymmärsi myös, ettei vaihtoehtoisella uralla tarvinnut olla mitään haitallista vaikutusta hänen säveltämiseensä. Hän huomasi, että pystyi yhä varaamaan luovaan työhönsä saman verran aikaa kuin ennenkin.
Kuten hän painokkaasti selittää: ”ainoa tapa epäonnistua taiteessa on lopettaa sen tekeminen. Ei ole mitään syytä, miksi säveltäjä ei voisi olla opettajan sijasta putkiasentaja tai sähkömies. Sinun tarvitsee vain jatkaa kirjoittamista.”
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.