Louise Farrenc - hiljainen uranuurtaja
artikkeli
D
David Hackett6 min lukuaika|19. March 2026
Louise Farrencin saavutuksia on vaikea liioitella. Sen lisäksi, että hän oli ensimmäinen sinfonian säveltänyt nainen, hän oli taitava konserttipianisti, tärkeä musiikintutkija ja vaikutusvaltainen kouluttaja. Elettyään erityisen naisvihamielisen ajan Ranskan historiassa hän onnistui saamaan professuurin miesvaltaisesta Pariisin konservatoriosta, ainoana naisena ennen 1900-lukua. Hän jopa kampanjoi - menestyksekkäästi - saadakseen samaa palkkaa kuin miespuoliset kollegansa.
Kaikista saavutuksistaan huolimatta Louise Farrenc ei ollut kovin äänekästä tyyppiä. Koko elämänsä ajan hän vältteli suurelta osin julkista huomiota ja henkilökohtaista kunniaa ja antoi mieluummin työnsä puhua puolestaan. Hän oli kuitenkin myös onnekas ihmissuhteissaan ja sai paljon vahvistusta ja tukea sekä vanhemmiltaan että yhtä ymmärtäväiseltä mieheltään. Ei ehkä ole sattumaa, että hänen luova itseluottamuksensa pysyi suhteellisen vahvana, jyrkässä vastakohdassa joihinkin hänen arvostettuihin mutta heikommin tuettuihin aikalaisiinsa, kuten Clara Schumanniin ja Fanny Mendelssohniin.
Hän syntyi nimellä Jeanne Louise Dumont taiteilijayhteisöön Sorbonnen alueella Pariisissa. Vaikka perhe oli luonteeltaan jokseenkin boheemi, sillä oli loistavat juuret. Hänen isänsä Jacques-Edme Dumont polveutui kuvanveistäjien suvusta, joka ulottui 1600-luvun alkuun (kaksi hänen töistään on edelleen nähtävillä Louvressa), ja Louisen veli Auguste teki itselleen yhtä menestyksekkään kuvanveistäjän uran ja voitti nuorena arvostetun Prix de Rome -palkinnon. Louisen vanhemmat kuuluivat lisäksi Ranskan vallankumousta edeltäneeseen sukupolveen, joka oli omaksunut erityisen valistuneita näkemyksiä sukupuolten tasa-arvosta. He kannustivat tytärtään musiikkiopinnoissa alusta alkaen eivätkä asettaneet mitään esteitä sille, minne hän halusi lahjakkuutensa viedä.
Louise palkitsi pian vanhempiensa uskon edistymällä esimerkillisesti pianonsoitossa ja saavuttamalla ammattitason jo varhaisteininä. Häntä auttoi suuresti mahdollisuus opiskella instrumenttia kahden Euroopan parhaan opettajan johdolla - böömiläisen virtuoosin Ignaz Moschelesin ja kuuluisan säveltäjä-pianistin Johann Nepomuk Hummelin.
15-vuotiaana hän ilmoittautui Pariisin konservatorioon opiskelemaan pianoa, oppilaitokseen, jonka opiskelijoista 90 % oli miehiä. Vaikka konservatorio kielsi edelleen tyttöjä osallistumasta sävellystunneille (ikään kuin pelätessään, että tulevaisuuden maailma, jossa olisi naissäveltäjiä, jotenkin lopettaisi sivilisaation), Louise pystyi silti ottamaan yksityistunteja sävellyksessä, harmoniaopissa ja orkestroinnissa yhdeltä konservatorion professoreista, Anton Reichalta. Lähestyttävä, avarakatseinen ja uudistushenkinen Reicha oli luultavasti ihanteellinen mentori Louiselle, ja hän jatkoi opintojaan hänen johdollaan katkonaisesti seuraavan vuosikymmenen ajan.
Louisella näytti olevan jo nuoresta pitäen taito tehdä hyviä elämänpäätöksiä. Kaksi vuotta konservatorioon ilmoittautumisensa jälkeen hän meni naimisiin opiskelutoverinsa, huilisti Jacques Hippolyte Aristide Farrencin kanssa. Se oli hedelmällisen henkilökohtaisen ja ammatillisen kumppanuuden alku, joka kesti lähes puoli vuosisataa. Saksalaisen musiikintutkijan, tohtori Christin Heitmannin mukaan ”he tukivat toisiaan ja osoittivat huolenpitoa ja myötätuntoa toistensa ammatillista toimintaa kohtaan. Kumpikin myös osallistui perheen toimeentuloon.”
Louisea vuosikymmenen vanhempi Aristide oli myös haaveillut säveltäjän urasta, mutta tunnistettuaan nopeasti vaimonsa lahjakkuuden hän asetti kaiken tukensa ja resurssinsa tämän taakse. Yksi ensimmäisistä asioista, jotka hän teki, oli oman kustantamon perustaminen, Éditions Farrenc, jonka kautta Louise sai suuren osan omasta musiikistaan painettuun muotoon. ”Aristide Farrenc osasi aistia nuoren vaimonsa säveltäjänlahjat”, erään aikalaisen mukaan, ”ja kannustaa häntä, jopa käytännössä pakottaa, kuten sanotaan, saattamaan yleisön saataville teoksia, jotka hänen harvinaisen suuri vaatimattomuutensa olisi saanut hänet pitämään julkaisemattomina.”
Éditions Farrenc julkaisi yli viisikymmentä Louisen sävellystä hänen elinaikanaan, ja minne ikinä Aristide kustantajan asioilla matkasikin, hän vei mukanaan vaimonsa musiikkia. Louisen teokset joutuivat pian aikansa kuuluisimpien eurooppalaisten säveltäjien ja kriitikoiden tarkasteltaviksi, ja ne saivat yleensä kiitosta, vaikka se usein olikin puettu lievästi naisvihamieliseen tai seksistiseen kieleen.
Louise Farrenc oli itse asiassa aikaansa nähden syvästi epätyypillinen ranskalainen säveltäjä. Aikana, jolloin Ranskan musiikkimaisemaa hallitsivat Rossinin, Meyerbeerin ja Donizettin suuret oopperat, Berliozin valtavat ohjelmasinfoniat sekä pianistien ylittämättömien Chopinin ja Lisztin virtuoosiset salonkikappaleet, Louise päätti hakea pääinspiraationsa kauempaa idästä, ja erityisesti Saksan ja Itävallan klassis-sinfonisesta perinteestä.
Hänen tuotteliaimmat vuotensa ajoittuivat 1830-luvun alusta 1850-luvun loppuun, jolloin hän tuotti koko orkesterimusiikkituotantonsa, mukaan lukien kolme sinfoniaa, kaksi alkusoittoa ja kaksi ”Grand Variations” -teosta pianolle ja orkesterille. Hän oli yhtä tuottelias kamarimusiikin alalla sonaatteineen, trioineen, kahden pianokvintettoineen ja merkittävine nonetteineen (jousikvintetille ja puhallinkvartetille), jota pidetään edelleen yhtenä hänen parhaimmista teoksistaan.
Säveltämisen lisäksi Louise rakensi koko 1830-luvun ajan erinomaista mainetta opettajana ja esiintyjänä, kunnes hänet lopulta nimitettiin pianon professoriksi Pariisin konservatorioon vuonna 1842. Sen lisäksi, että hän oli saavuttanut tällaisen aseman vastoin todennäköisyyksiä, oppilaitoksen musiikilliset resurssit helpottivat hänen omien sävellystensä säännöllisten esitysten järjestämistä. Osan musiikistaan hän pystyi jopa kuulemaan ilman omaa vaivannäköä - hänen Kolmekymmentä pianoetydiään kaikissa dur- ja molliavaimissa (1838) saivat niin laajaa ihailua, että niistä tuli pakollisia konservatorion opetussuunnitelmassa 1840-luvulta alkaen.
Useiden uusimpien sävellystensä kantaesitysten jälkeen, ja nonettonsa sensaatiomaisen ensiesityksen huipentamana vuonna 1850, Louise veti syvään henkeä ja anoi konservatorion johtajalta Daniel Auberilta, että hänen palkkansa nostettaisiin vastaamaan hänen kolmen läheisimmän miespuolisen kollegansa palkkaa. ”Uskallan toivoa, herra johtaja”, hän kirjoitti, ”että suostutte vahvistamaan palkkioni samalle tasolle kuin näiden herrojen, sillä omat edut sivuun jättäen, jos en saa samaa kannustusta kuin he, voisi luulla, etten ole panostanut kaikkea sitä intoa ja ahkeruutta, mitä minulle uskotun tehtävän täyttäminen vaatii.” Hänen asiaansa on saattanut auttaa se, että Auber oli ollut Fanny Mendelssohnin suuri ihailija ennen tämän ennenaikaista kuolemaa neljä vuotta aiemmin, eikä todennäköisesti halunnut nähdä muidenkaan lahjakkaiden naissäveltäjien jäävän vähälle arvostukselle hänen vahtivuorollaan. Louise sai myöhästyneen palkankorotuksensa.
Nonetto yhdessä hänen majesteettisen kolmannen ja viimeisen sinfoniansa kanssa, jotka sävellettiin suunnilleen samoihin aikoihin, edustaa luultavasti Louisen säveltäjäuran huippua. Tämän jälkeen hänen tuotantonsa, erityisesti orkesteriteosten osalta, alkoi hidastua, yhtenä syynä jatkuvat vaikeudet saada tällaista suurimittaista musiikkia esitettyä julkisella näyttämöllä.
Ranskalainen musiikkikriitikko François-Joseph Fétis, mies, joka suhtautui yleensä myönteisesti naissäveltäjiin, tunnisti täysin Louisen kohtaaman ongelman: ”Valitettavasti se laaja instrumentaalimusiikin laji, johon Madame Farrenc luonnostaan ja koulutuksensa perusteella tunsi itsensä kutsutuksi, edellyttää esitysresursseja, jotka säveltäjä voi hankkia … vain valtavalla vaivalla. Toinen tekijä on yleisö, joka ei yleensä ole kovin tietävä ja jonka ainoa mittapuu teoksen laadulle on tekijän nimi. Jos säveltäjä on tuntematon, yleisö pysyy nuivana … Sellaisia olivat esteet, joita Madame Farrenc kohtasi [ja] jotka saivat hänet epätoivoon.”
Louisea haittasi myös aina ajan taustalla vaikuttanut seksistinen kertomus ja jatkuvat ennakkoluulot hänen sukupuolensa kyvyistä, silloinkin, kun hänen miespuoliset kollegansa luulivat muuten osoittavansa arvostusta. ”On niin harvinaista, että nainen säveltää todellisen lahjakkuuden sinfonioita”, kirjoitti eräs, kun taas toinen totesi hänen ensimmäisestä sinfoniastaan: ”tämän naisen säveltämän teoksen hallitseva ominaisuus on juuri se, mitä vähiten odottaisi löytävänsä. Siinä on enemmän voimaa kuin hienovaraisuutta.” Berliozin mukaan Louise ”orkestroi naisten keskuudessa harvinaisella lahjakkuudella”, ja jopa myötämielinen Fétis pelasi naisvihamielisen eliitin pussiin kirjoittaessaan, että ”rouva Farrencin kohdalla inspiraatio ja säveltämisen taito ovat maskuliinisissa mittasuhteissa.”
Louisen tuotanto hidastui entisestään hänen myöhempinä vuosinaan lahjakkaan pianistityttären Victorinen ennenaikaisen kuoleman jälkeen vuonna 1859, vain 32-vuotiaana. Mutta vaikka hänen luova liekkinsä himmeni, hän pysyi tuottelias muilla tavoin ja jakoi miehensä (vielä tuolloin muodista pois olevan) kiinnostuksen ennen klassismia syntyneeseen musiikkiin.
Viimeisinä vuosinaan Louise ja Aristide työskentelivät yhdessä 23-osaisen eurooppalaisen kosketinsoitinmusiikin antologian parissa (jonka he nimesivät Le Trésor des Pianistes - Pianistien aarre), jossa oli teoksia 1500-luvun puolivälistä aina nykypäivään asti. Miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1865 Louise viimeisteli itse viimeiset 15 osaa sekä esitti suuren osan niiden vähemmän tunnetusta, ennen klassismia syntyneestä sisällöstä konservatorion resitaalisarjassa, joka tunnettiin nimellä Séances Historiques (Historialliset istunnot).
Louise pysyi konservatorion virassaan vanhuuteen asti ja eli juuri tarpeeksi kauan nähdäkseen ensimmäisten naisopiskelijoiden pääsevän oppilaitoksen sävellystunneille. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1873 ja kuoli kaksi vuotta myöhemmin 71-vuotiaana - kaiken kaikkiaan hyvin eletty elämä, kun hän oli ympäröinyt itsensä hyvillä ihmisillä. Ehkä se oli lopulta hänen menestyksensä salaisuus. Kuten amerikkalainen klassisen musiikin juontaja Barney Sherman kerran totesi: ”suuruus nousee esiin epätodennäköisemmin, kun sinuun on iskostettu ajatus siitä, ettei sinulla ole tarvittavaa. Positiivisesti sanottuna nerous nousee esiin paljon todennäköisemmin, kun joku kertoo sinulle, että sinulla on se ja että sinun pitäisi ottaa siitä kaikki irti.”
Aikana, jolloin lukemattomat naissäveltäjät jäivät yhä taantumuksellisten yhteiskunnallisten odotusten ulkopuolelle, Louise Farrencin elämä osoittaa, kuinka paljon oli mahdollista pienellä kannustuksella.
Lisää David Hackettin tekstejä osoitteessa www.musicbytheyear.com
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.