Musiikin uranuurtajat, osa 1 - Paganini
artikkeli
D
David Hackett6 min lukuaika|6. May 2026
Maailma ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään Niccolò Paganinin kaltaista. Puoliksi esiintyvä nero, puoliksi kummajainen - hänen vaikutuksensa 1830-luvun Euroopassa oli niin valtava, että hänestä tuli eräänlainen legenda jo elinaikanaan.
Paganinin itselleen luoma tuotemerkki muovaa pitkälti yhä käsitystämme hänestä - pitkä, luurankomainen hahmo, yleensä mustiin pukeutunut, takkuisine korpinmustine hiuksineen, kellertävine poskineen ja tuikeine, lähes demonisine silmineen. Sitten hän tarttuu viuluunsa ja suorittaa ihmeellisiä tempuja, joita on aiemmin pidetty kuolevaisille mahdottomina.
Huumaavimpina tähtivuosinaan Paganini soitti säännöllisesti ääriään myöten täysille konserttisaleille, joissa yleisö oli haltioitunutta ja välillä kiljuvaa. Lavan ulkopuolella hän eli värikästä elämää ja lankesi moniin paheisiin, joita liitetään arkkityyppiseen ”pahaan poikaan” eli rocktähteen - muun muassa uhkapeliin, juopotteluun, huumeiden käyttöön ja lakkaamattomaan naisseikkailuun. Monet ihmiset (muun muassa useat katolisen kirkon edustajat) uskoivat hänen olevan liitossa paholaisen kanssa.
Hänen loistavuutensa viulunsoittajana selittyi osin poikkeuksellisella luonnonlahjakkuudella ja osin selkäänsä katkovalla harjoittelulla. Isä pakotti hänet pienestä pitäen pitkiin harjoitustunteihin ja jätti toisinaan ruoan antamatta, jos Niccolò ei ollut edistynyt riittävästi. Tämän ankaran järjestelmän tuloksena nuori Paganini harjoitteli nuoruudessaan usein jopa 15 tuntia päivässä.
Ahkeruuden hedelmät näkyivät kuitenkin pian, ja neljätoistavuotiaana Niccolò antoi jo ammattimaisia konsertteja ja ansaitsi palkkaa. Viiden vuoden työskentelyn jälkeen Luccassa prinsessa Elisa Baciocchin suojeluksessa - hän oli Napoleonin sisar, ja hänen kanssaan Paganinilla oli ensimmäinen monista kielletyistä suhteistaan - hän ponnisti maailmalle vapaana erinomaisena solistina. Hänet tunnettiin jo Italiassa hyvin, ja huhut Paganinin poikkeuksellisesta lahjakkuudesta alkoivat levitä maan rajojen ulkopuolelle; on yllättävää, että hän vastusti niin kauan houkutuksia tehdä nimeään Euroopan suurimmilla lavoilla. Hän odotti mielellään omaa aikaansa, kiersi Italian kaupunkeja ja ystävystyi monien maan musiikkieliittiin kuuluvien kanssa.
Paganini oli jo lähellä viittäkymmentä, kun hän päätti lähteä pitkään odotetulle Euroopan-kiertueelleen. Koko hanke vahvisti kuitenkin pian hänen asemansa kansainvälisenä sensaationa ja muutti hänen elämänsä lopullisesti.
Kiertue vei hänet neljäänkymmeneen Euroopan kaupunkiin Böömistä, Itävallasta ja Puolasta Saksaan, Ranskaan ja Britanniaan. Hänen nimensä ja maineensa noustessa konserttisalit kilpailivat keskenään saadakseen hänet esiintymään. Yhden vuoden aikana Paganini esiintyi peräti 151 kertaa ja taittoi samalla postivaunuissa yli 5000 englannin peninkulmaa.
Euroopan musiikinystävät olivat toki kohdanneet virtuooseja ennenkin, mutta eivät Paganinin kaltaista. Hän tajusi täysin vetovoimansa lipputuloissa eikä epäröinyt lisätä virtuoosimaiseen ilotulitukseensa runsaita annoksia showmanshipia. Yksi hänen lempitempuistaan oli sabotoida viulunsa kielet juuri ennen esitystä joko virittämällä ne väärin tai joskus jopa katkaisemalla ne. Hän myös katkaisi tahallaan kieliä kesken esityksen (yleisön haukkoessa henkeään) ja soitti sitten loput musiikista jäljellä olevalla yhdellä kielellä.
Hän osasi saada soittimensa vihjaamaan kaikenlaisiin ääniin. Hän rakasti jäljitellä lintujen laulua ja joskus orkesterin muita soittimia, minkä hän teki hämmästyttävän onnistuneesti. Toisinaan hän keskittyi maatilan eläinten ääniin tai jopa intiimimpiin ääniin (kuten teoksessaan Duetto Amoroso).
Tärkeä osa Paganinin showmanshipia oli hänen valtava lavakarismansa. Hän oli ensimmäisiä instrumentaalivirtuooseja, jotka esiintyivät ilman nuotteja, mikä antoi hänelle enemmän tilaa kehon ilmaisulle. Hän hyödynsi runsaasti pitkää, pitkäraajaista ja kaksoisnivelistä vartaloaan, jonka ansiosta hän pystyi vääntämään kehonsa epätavallisiin asentoihin (yksi hänen lempinimistään oli ”Kumimies”). Kaksoisnivelisyys auttoi myös suoraan hänen soittoaan, sillä se antoi hänelle lisää ketteryyttä, ja hänen ranteensa oli niin löyhä, että hän pystyi liikuttamaan ja kiertämään sitä kaikkiin suuntiin.
Paganinin kokonaisvaikutus saattoi olla lumoava. Eräs aikalaishistorioitsija kirjoitti hänestä: ”Rohkea kokeissaan soittimensa mahdollisuuksilla, mutta silti hienostunut aina hienovaraisuuden ääriin saakka; tieteellinen, mutta villi liiallisuuden rajoille asti… hänen pitkä, laiha hahmonsa, hänen pitkät, lihattomat sormensa, hänen villi, innokas ja kalpea kasvonsa, hänen harmaat hiuskiehkuransa hartioilla ja hänen omalaatuinen hymynsä, välillä katkera ja kouristuksenomainen, aina outo, muodostivat olemuksen, joka oli lähes aaveenomainen.” Eräs berliiniläiskriitikko puolestaan kutsui Paganinia ”himon, halveksunnan, hulluuden ja polttavan tuskan ruumiillistumaksi”.
Mutta kaiken draaman ja teknisen ilotulituksen takana oli aina vakavasti otettava taiteilija, jolla oli terveet musiikilliset vaistot. Juuri nämä ominaisuudet tekivät Paganinista täydellisen esiintyjän. Kun hän ei hämmästyttänyt yleisöään, hän pystyi soittamaan yksinkertaisia melodioita niin sielukkaasti ja hellästi, että hän sai samat kuulijat nopeasti kyyneliin.
Paganinin puolen vuosikymmenen mittainen Euroopan-kiertue 1820-luvun lopulla ja 1830-luvun alussa teki hänen nimensä tunnetuksi ja vakiinnutti hänen paikkansa musiikin historiassa. Jonkin aikaa hän oli aikansa kuuluisimpia ja eniten puhuttuja hahmoja. Loputtomat konserttiarvostelut täyttivät sanomalehdet, lehdet juoruilivat hänen elämäntavoistaan, ja huippuruokien kokit nimesivät herkkuja hänen mukaansa.
Paganini itse oli aina tarpeeksi älykäs nähdäkseen kasvavan maineensa tuottoisat mahdollisuudet. Britannian-kiertue 1832 teki hänestä erityisen varakkaan - henkilökohtaisessa tilikirjassaan hän kirjasi tienanneensa yli 10 000 puntaa 15 konsertista kesä- ja elokuun välisenä aikana (nykyrahassa noin 2 miljoonaa dollaria). Tällaiset tulot eivät olleet hänelle tuohon aikaan epätavallisia.
Mutta vaikka Paganini osasi ansaita rahaa, hän osasi yhtä hyvin tuhlata sitä. Nuorena hän oli omaksunut useita ylellisiä tapoja, joista yksi oli suurten panosten uhkapeli. Paganinin jatkuvat tappiot pelihalleissa ja kasinoilla uhkasivat toistuvasti horjuttaa hänen elämänsä, ja kerran hänen oli pantattava viulunsa välttääkseen velkavankilan. Hänet pelasti silloin varakas ihailija, joka lahjoitti Paganinille oman viulunsa, erittäin hienon vuoden 1743 Guarneri del Gesùn. Siitä tuli Paganinin henkilökohtainen suosikki, ja hän antoi sille lempinimen ”Tykki” sen voimakkaan, monipuolisen äänen vuoksi.
Paganinin yksityiselämä oli värikästä ja kaoottista muillakin tavoin. Koska hän näytti usein siltä kuin olisi nukkunut yönsä pensasaidassa, hän oli epätodennäköinen naistenmies. Mutta kuten hän kerran kehuskeli: ”En ole komea, mutta kun naiset kuulevat minun soittavan, he ryömivät jalkojeni juureen.”
Hänen lukuisat suhteensa saattoivat toisinaan saattaa hänet vaikeuksiin. Asuessaan Parmassa 1810-luvulla hän oli muuttanut yhteen teini-ikäisen tytön kanssa, jonka isä syytti viulistia sieppauksesta - Paganini päätyi viettämään muutaman päivän telkien takana.
Samanlainen sieppaussyyte nostettiin viulivirtuoosia vastaan 1830-luvun alussa, ja se koski erään Lontoossa asuvan pianistiystävän teini-ikäistä tytärtä, jonka kanssa Paganini oli karannut Pariisiin. Tarinan paljastuttua siitä tuli valtava skandaali sekä Britannian että Ranskan lehdistössä, ja vaikka Paganini välttyi tällä kertaa vankilalta, hänen oli käytettävä monta tuntia epätoivoisesti puolustaakseen tekojaan painetussa sanassa.
Paganinin irstaat elämäntavat eivät olleet suuren yleisön tiedossa olematta, ja ne ruokkivat puolestaan selvästi synkempiä huhuja. Yksi oli, että joko hän itse tai hänen äitinsä oli myynyt hänen sielunsa paholaiselle nuorena vastineeksi hänen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan. Vilkkaampaa mielikuvitusta omaavat auttoivat levittämään myyttiä, että virtuoosi oli kerran murhannut naisen ja käyttänyt tämän suolia viulunkielinä.
Paganini tiesi hyvin tällaisen juoruilun ja yritti aina ohittaa sen hyväntuulisesti. Hän huomautti kerran: ”Wienissä yksi yleisöstä vakuutti julkisesti, ettei esitykseni ollut yllättävä, sillä hän oli selvästi nähnyt, kun soitin variaatioitani, paholaisen kyynärpäälläni ohjaamassa käsivarttani ja ohjaamassa vartaloani. Yhdennäköisyyteni paholaisen kanssa oli todiste alkuperästäni.”
Näiden vuosien huumaavasta menestyksestä huolimatta Paganini alkoi lopulta väsyä kiertue-elämään ja kaipasi asettumista aloilleen. Hänen terveytensä, joka ei ollut koskaan vahva parhaimpinakaan aikoina, alkoi myös pettää: hän oli viime vuosina sairastanut kuppaa (jota hän hoiti runsailla määrillä elohopeaa ja oopiumia), ja vuonna 1828 sarja hammasleikkauksia oli vaatinut suurimman osan hänen hampaistaan poistamista. Kun hänellä todettiin sitten vuonna 1834 tuberkuloosi, hän päätti lopulta vähentää esiintymisiään.
Hän perusti sen sijaan Pariisiin kasinon - Casino Paganinin - hankkeen, joka olisi voinut näyttää hänelle ihanteelliselta, mutta joka valitettavasti epäonnistui ja vei samalla suuren osan hänen omaisuudestaan.
Hänen terveytensä heikkeni jatkuvasti, ja kurkkusyöpä riisti häneltä puhekyvyn elämän kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. Mutta vielä kuolemaa tehdessäänkin Paganini pysyi tavanomaisen hyperaktiivisena itsenään. Hän muutti Nizzaan (joka kuului silloin Italiaan) ja ryhtyi soitinkauppiaaksi, ostaen ja myyden korkeilla hinnoilla. Samassa kaupungissa loppu koitti hänelle vuonna 1840, kun hän oli 57-vuotias.
Paganini onnistui herättämään draamaa ja kiistaa vielä kuolemassakin. Niin epätodennäköiseltä kuin se saattaakin kuulostaa, katolinen kirkko ei halunnut maestroa haudattavaksi siunattuun maahan, ja sekä Nizzan että Genovan piispat kielsivät sen virallisesti. Tämä johtui osittain siitä, että Paganini oli kieltäytynyt viimeisestä voitelusta - pappi oli ilmestynyt paikalle noin viikkoa ennen Paganinin kuolemaa, ja tämä oli käännyttänyt hänet pois uskoen vielä toipuvansa. Hän ei myöskään ollut auttanut asiaansa esittelemällä saman papin mukaan ”neljää säädytöntä kuvaa” Nizzan-asuntonsa eteisessä, muun muassa yhtä, joka esitti ”Venusta mitä häpeällisimmässä ja alentavimmassa asennossa”. Vasta vuonna 1844 paavi puuttui asiaan ja salli Paganinin haudata Genovaan. Senkin jälkeen hänen ruumiinsa siirrettiin vielä useita kertoja, ennen kuin se löysi lopullisen leposijansa Parmassa yli puoli vuosisataa myöhemmin.
Jos haluat lukea lisää David Hackettin tekstejä, mene osoitteeseen www.musicbytheyear.com
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.