Musiikin uranuurtajat, osa 2 - Lisztomania
artikkeli
D
David Hackett6 min lukuaika|6. May 2026
Kauan ennen Justin Bieberiä, Tom Jonesia, Beatlesia tai Frank Sinatraa oli Franz Liszt.
Häntä on usein kutsuttu historian ensimmäiseksi rocktähdeksi, vaikka hän ei aivan ensimmäisenä saanut yleisöään haltioitumaan hysteriaan: useat ennen häntä olisivat voineet vaatia samaa kunniaa. Mutta Liszt vei asian varmasti aivan uudelle tasolle ja antoi nimensä hämmästyttävälle koko Euroopan käsittäneelle villitykselle 1840-luvulla: Lisztomania.
Unkarilaissyntyinen virtuoosi ei koskaan aikonut tulla julkkikseksi tai kansainväliseksi sydäntensärkijäksi. Aluksi hän halusi yksinkertaisesti loistaa sukupolvensa parhaana pianistina. Isänsä Adamin, ammattimuusikon, ohjauksessa nuori Franz edistyi niin nopeasti, että hän antoi ammattimaisia resitaaleja jo yhdeksänvuotiaana. Hänen varhaiset saavutuksensa olivat sellaisia, että eräs aikalainen kirjoitti: ”Olen vakuuttunut siitä, että Mozartin sielu ja henki ovat siirtyneet nuoren Lisztin ruumiiseen.”
Teini-ikäisenä hän tarttui peloittelematta joihinkin aikansa vaikeimmista pianoteoksista, muun muassa Beethovenin sonaatteihin ja Hummelin konserttoihin. Hänellä oli jo voimakas tekniikka, eikä hän juuri halunnut hillitä itseään dramaattisissa kohdissa, ja hän jätti jälkeensä tuhon jäljen niillä erilaisilla pianoilla, joilla hän pääsi soittamaan: Lisztin resitaaleilla oli tavallista, että esiintyjä ja yleisö istuivat kärsivällisesti odottamassa, kun pianonvirittäjää kutsuttiin korjaamaan katkenneita kieliä. Myöhemmin tällaisista rikkoutumisista tuli osa koko lisztiläistä kokonaisuutta, ja jokaisella konsertilla odotti yleensä varapiano. Aivan kuten 1970-luvun rocktähdet, jotka murskasivat kitaransa lavalla, Liszt jätti yleisönsä pettyneeksi, jos hän ei ollut illan kuluessa onnistunut vahingoittamaan soitinta.
Liszt ei suinkaan edennyt esiintyjän huipulle suoraviivaisesti. Kun hänen isänsä kuoli äkillisesti lavantautiin vuonna 1827, hän oli vasta 16-vuotias, ja ilman isänsä ohjausta hän jätti esiintymisen viideksi vuodeksi. Hän muutti sen sijaan äitinsä kanssa Pariisiin, asui vaatimattomasti ja ansaitsi elantonsa pianotunneilla. Jonkin aikaa hän jopa leikitteli ajatuksella papiksi vihkiytymisestä.
Tehtyään itsensä vähitellen tunnetuksi ajan musiikkieliitin keskuudessa hän ystävystyi Berliozin, Mendelssohnin, Wagnerin sekä Schumannien, Robertin ja Claran, kanssa (Clara oli itsekin kilpaileva pianisti). Komeana, hoidettuna nuorukaisena Liszt liikkui oikeissa piireissä ja alkoi seurustella kauniiden aatelisnaisten kanssa, muun muassa Caroline de Saint Cricqin (kuninkaan kauppaministerin tytär) ja kreivitär Marie d’Agoultin kanssa (hänen kanssaan hänelle syntyisi kolme lasta, mutta he eivät koskaan menisi naimisiin).
Mutta vasta käytyään Paganinin hyväntekeväisyyskonsertissa Liszt sai inspiraation tulla suuren viulivirtuoosin pianistiseksi vastineeksi. Vuonna 1839 hän lähti kiertueelle Wieniin ja Unkariin sillä verukkeella, että keräsi varoja Beethoven-muistomerkkiä varten Bonnissa, ja sitten hän ei yksinkertaisesti lopettanut, vaan vietti suuren osan seuraavista kahdeksasta vuodesta tien päällä esiintyen konserteissa ympäri mannerta Espanjasta Venäjälle. Juuri nämä kahdeksan vuotta vakiinnuttivat hänen kansansuosionsa historiassa, ja vaikka hän lahjoitti anteliaasti monia esiintymispalkkioitaan hyväntekeväisyyteen ja humanitaarisiin tarkoituksiin, hän ansaitsi silti omaisuuden, joka turvasi hänen toimeentulonsa loppuiäksi.
Hänen konserttiensa vaikutusta oli lähes mahdoton kuvata. Aivan kuten Paganini, Liszt oli pitkä ja hyvin laiha, ja hänen epätavallisen pitkä hiuspehkonsa korosti hänen pehmeitä, lähes androgyynisiä piirteitään. Pianon ääressä hän saattoi olla titaani, joka osoitti suuria voiman, nopeuden ja ylivertaisen tekniikan varantoja, mutta samalla hän näytti paljon hellemmän puolensa soittonsa lyyrisyyden ja herkkyyden kautta.
Mutta Liszt oli myös oppinut Paganinilta jotakin yleisön kanssa tapahtuvasta läheisestä vuorovaikutuksesta. Hän oli esimerkiksi aivan ensimmäisiä pianisteja, jotka soittivat kokonaisia konsertteja ilman nuotteja. Astuttuaan käskevästi lavalle hän istuutui suorassa kulmassa yleisöön nähden (tavalla, joka ei lainkaan ollut aikanaan tavallinen), aivan kuin kutsuen heitä ihailemaan hienoa profiiliaan, majesteettisia eleitään ja paksuja hiuskiehkuroitaan, jotka heiluivat puolelta toiselle.
Hän soitti harvoin etukäteen suunnitellun ohjelman mukaan. Sen sijaan hän aisti yleisönsä tunnelman ja mukautti ohjelmistoaan sen mukaan, ja ohjelmisto koostui yleensä hänen omista sävellyksistään, vaikka hän lisäsi usein mukaan klassikoita ja täytti ne sopivan virtuoosimaisilla koristeilla. Hän kehitti sanan ”resitaali” esityksilleen, sillä alun perin hän oli mainostanut niitä ”musiikillisina yksinpuheluina”.
Liszt valmistautui harvoin huolellisesti konsertteihinsa vaan antoi yleensä mieluummin hetken viedä. Jos hänellä oli resitaali puolenpäivän aikaan, hän vieri sängystä kello 11.30 vilkkaan yön jälkeen. Kuuluisuuden noustessa näinä vuosina hän alkoi elää konserttilavan ulkopuolella selvästi vallatonta elämää: juopotteli, juhli, jahtasi naisia ja kerran (ystävänsä Berliozin mukaan) joutui lähes kaksintaisteluun ohikulkevan tuntemattoman kanssa.
Vaikka hänen esityksiään kuunneltiin yleensä haltioituneessa hiljaisuudessa, vasta kun hän oli soittanut viimeiset sävelet, alkoi mellakka. Niille naispuolisille faneille, jotka olivat vielä tajuissaan, tämä oli hetki, jolloin he heittäytyivät kirjaimellisesti hänen kimppuunsa (samoin kuin alusvaatteensa). Toiset tarttuivat hänen vaatteisiinsa toivoen saavansa varastettua nenäliinan tai silkkihuivin tai yrittivät leikata hiussuortuvia hänen päästään.
Jopa kahvikuppien sakat tai pois heitetyt savukkeet saattoivat tulla hänen pakkomielteisimpien seuraajiensa henkilökohtaisiksi pyhäköiksi. Erään naisen kerrotaan ottaneen Lisztin käytetyn sikarinpätkän ja teettäneen siitä kalliin medaljongin, johon oli kaiverrettu timanteilla nimikirjaimet FL. Hän kantoi sitä mukanaan kaikkialle, vaikka medaljonki alkoi haista.
On lukemattomia kertomuksia rakkaudentunteista, joita Liszt pystyi herättämään. Kun Balzacin rakastajatar (ja tuleva vaimo) Eva Hanska sai tilaisuuden tavata pianistin henkilökohtaisesti, hän ihaili tätä avoimesti. ”Hänen silmänsä ovat lasimaiset, mutta ne syttyvät hänen sukkeluutensa vaikutuksesta ja kimmeltävät kuin hiotun timantin fasetit”, hän kirjoitti haaveillen päiväkirjaansa sinä iltana. Jokainen hänen osansa ”saa taivaan näkemään unta”.
Liszt oli täysin tietoinen vaikutuksestaan naisiin ja käytti toisinaan varotoimia, ei vähiten lukuisissa yhden yön suhteissaan. Kun hän kerran nukkui Lola Montezin, aikansa kuuluisan eroottisen tanssijan, kanssa, hän hiipi pois yön aikana, mikä raivostutti Lolan niin, että tämä tuhosi hotellihuoneen seuraavana aamuna. Koska Liszt tunsi hänen maineensa etukäteen, hän oli jo varautunut tällaiseen tilanteeseen ja jättänyt lähtiessään hotellin omistajille rahasumman.
Mutta vaikka hän pystyi saattamaan naiset rakkauden hysteriaan, eivät miehetkään olleet immuuneja Lisztin poikkeukselliselle karismalle. Hän saattoi saada vakavat musiikkikriitikot itkemään liikutuksesta esityksen jälkeen. Kun tanskalainen satukirjailija Hans Christian Andersen osallistui eräälle resitaalille, hän muisteli jälkeenpäin pianistin hämmästyttävää läsnäoloa: ”Kun Liszt astui salonkiin, oli kuin sähköisku olisi kulkenut sen läpi … kuin auringonsäde olisi pyyhkäissyt jokaisen kasvot.”
Kuninkaat ja tsaarit jumaloivat häntä. Kun hän kerran lähti Saksasta voitokkaan kiertueen jälkeen, paikallinen hallitsija järjesti täysimittaisen kuninkaallisen saattueen, jossa oli kolmekymmentä kuninkaallista vaunua ja kuusi valkoista hevosta saattamassa Lisztiä matkalle. Toisella kerralla Pietarissa Liszt moitti julkisesti Venäjän tsaari Nikolai I:tä siitä, että tämä jutteli hänen soittaessaan. Hänen asemansa oli sellainen, että hän matkusti ympäriinsä passilla, jossa luki yksinkertaisesti: ”Celebritate sua sat notus” - tarpeeksi tunnettu maineensa ansiosta.
Kaiken kaikkiaan Lisztin vaikutus kuulijoihinsa oli enemmän kuin ohimenevä villitys. Vakavammat tarkkailijat vertasivat sitä sairauteen. Kuultuaan Lisztin soittavan vuonna 1844 ja huomattuaan hysteerisen, kiljuvan yleisön saksalainen runoilija Heinrich Heine kehitti termin: Lisztomania. Mutta ”mania”-osan ei ollut tarkoitus tarkoittaa voimakasta tunnetta tai yksinkertaista muotivillitystä sillä tavoin kuin saatamme nykyään suhtautua tiettyihin ylistettyihin esiintyjiin. Monet lääkärikunnasta uskoivat sen olevan todellinen sairaus, vaikka he eivät täsmälleen osanneet osoittaa sen syytä. Heine itse piti sitä ”patologian eikä estetiikan alaan” kuuluvana tai jopa ”todellisena hulluutena, jollaisesta ei ole kuultu raivon aikakirjoissa”. Maltilliset lääkärit esittivät erilaisia ehdotuksia - että se johtui eläinmagnetismista, laajalle levinneestä epilepsiasta, konserttisaleissa leijuvasta virusperäisestä afrodisiakista tai jopa Lisztin nopeiden tempojen neurologisesti hämmentävistä vaikutuksista. Ehdotettuja parannuskeinoja olivat suonenisku ja oopiumiannokset. Mutta jopa Heine oli tarpeeksi viisas myöntääkseen: ”Minusta tuntuu toisinaan, että kaiken tämän noituuden voi selittää sillä, ettei kukaan maan päällä osaa järjestää menestyksiään, tai pikemminkin niiden lavastusta, niin hyvin kuin meidän Franz Lisztimme.”
Hyveellisille, konservatiivisesti ajatteleville yhteiskunnan jäsenille oli aina valtava helpotus, kun Liszt lopulta lähti kaupungista. Kuten eräs saksalainen sanomalehti asian ilmaisi: ”naiset huolehtivat taas lapsista, keittiöstä ja aviomiehestä.” Heidän helpotuksensa oli vielä suurempi, kun Liszt lopulta lopetti konserttikiertueensa vuonna 1847. Se johtui osittain siitä, että hänellä oli uusi nainen elämässään, osittain siitä, että hän oli valmis kokeilemaan jotakin muuta. Esiintymisvuosiensa kaikesta loistosta huolimatta Liszt oli ennen kaikkea vakava taiteilija, ja juuri siihen hän halusi nyt keskittää täyden huomionsa. Koska kaikki hänen merkittävin säveltäjänurakkansa oli vielä edessä, muun muassa hänen orkesterisinfoniset runonsa, hänen Dante-sinfoniansa ja hänen erinomainen pianosonaattinsa, se osoittautui viisaaksi päätökseksi.
Myöhemmin hän luopui vielä vähän lisää vanhasta hulppeasta elämästään, jotta voisi ottaa pappisvihkimyksen ja astua luostariin. Hän vietti elämänsä viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta abbé Lisztinä tunnettuna, ja hänen arvonimiinsä kuului vihitty manaaja - ehkä ironista miehelle, jonka lumoavat pianotaidot olivat kerran olleet niin läheisesti yhteydessä mustaan magiaan.
Jos haluat lukea lisää David Hackettin tekstejä, mene osoitteeseen www.musicbytheyear.com
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.