Musiikin uranuurtajat, osa 3 - Farinelli
artikkeli
D
David Hackett5 min lukuaika|6. May 2026
Vaikka Paganinista ja Lisztistä puhutaan usein klassisen musiikin tunnetuimpina rocktähtinä, heitä edeltävällä vuosisadalla eli vieläkin kiehtovampi hahmo.
Carlo Maria Michelango Nicola Broschi (1705 - 1782), paremmin tunnettu taiteilijanimellä Farinelli, oli kiistatta oopperahistorian suurin laulaja. Kastraattina hänellä oli ihastuttavan joustava ja voimakas ääni, jonka ala ulottui kolme oktaavia ylöspäin C6:een (kaksi oktaavia keski-C:n yläpuolelle). Aivan kuten Paganini ja Liszt, hän pystyi teknisiin ihmetekoihin, joita oli aiemmin pidetty mahdottomina - lauloi 250 nuottia yhdellä henkäyksellä tai piti yhtä säveltä yli minuutin ajan - ja hänellä oli samalla musiikilliset lahjat ohjata yleisönsä tunteita haluamallaan tavalla.
Kastraatit olivat suosittuja 1700-luvulla, koska heidän äänensä saattoivat usein osoittaa erittäin rikasta, diskanttialueen sointia, johon eivät yltäneet edes naissopraanot - aikansa suurimmat oopperatalot halusivat palkkalistoilleen mielellään vähintään yhden kastraatin. Toisaalta kirurginen kastraatio oli edelleen kiistanalainen toimenpide. Katolinen kirkko kannusti siihen salaa, mutta se ei ollut virallisesti hyväksytty - ja yleensä oli keksittävä hyvä lääketieteellinen syy sen perustelemiseksi.
Monet köyhemmät perheet kuitenkin löysivät keinon perustella sen, erityisesti nähdessään esimurrosikäisen poikansa laulutaidon mahdollisena tulevana tulonlähteenä. Toimenpiteen jälkeen pojan kurkunpää ei kehittynyt enää eteenpäin ja pysyi aikuisen kurkunpäätä joustavampana. Sitä voitiin sitten harjoittaa suorittamaan kaikenlaisia ihmeitä.
Apuliassa (suunnilleen Italian kantapään seudulla) syntyneen Farinellin kastraation kerrotaan tapahtuneen hänen isänsä äkillisen ja ennenaikaisen kuoleman jälkeen - perhe tarvitsi rahaa, ja Carlo Mariaa pidettiin heidän parhaana pitkän aikavälin toivonaan. Mutta Farinelli oli isänsä kuollessa jo kaksitoistavuotias, ja useimmat musiikkitieteilijät uskovat nykyään toimenpiteen tapahtuneen kolme tai neljä vuotta tätä aiemmin.
Debytoituaan ammattilaisena viidentoista vuoden iässä Farinelli pystyi pian osoittamaan epätavallisen lahjansa ja tuli tunnetuksi kaikkialla Italiassa nimellä il ragazzo (poika), tehden itselleen erityisesti nimeä tärkeissä kulttuurikeskuksissa Napolissa, Roomassa, Venetsiassa ja Bolognassa.
Hän teki sellaisen vaikutuksen, että nuoresta miehestä alkoi pian levitä legendaarisia tarinoita - että yhdessä oopperaaariassa hänet asetettiin trumpetti obbligaton vastapuoleksi, jolloin soittaja ja laulaja kävivät mahtavan kamppailun siitä, kumpi ylittäisi toisen. Farinellin ylivoimainen tekniikka ja improvisoidut koristelut painoivat lopulta kilpailijan varjoon, ja kuten 1700-luvun musiikkihistorioitsija Charles Burney asian ilmaisi, hänet ”vaiennettiin lopulta vain yleisön suosionosoituksilla”.
Hänen maineensa levisi pian kotimaansa rajojen ulkopuolelle. Hän esiintyi monissa Saksan, Itävallan, Ranskan ja Britannian hienoimmissa oopperataloissa ja suuren osan Euroopan kuninkaallisista edessä. Saksalainen säveltäjä Johann Joachim Quantz jätti Farinellin laulusta erittäin arvostavan kuvauksen ja selityksen sille, miksi se vetosi niin moniin: ”hänen intonaationsa oli puhdas, hänen trillinsä kaunis, hänen hengityksenhallintansa poikkeuksellinen ja hänen kurkkunsa erittäin ketterä, niin että hän suoritti laajimmatkin intervallit nopeasti ja suurimmalla helppoudella ja varmuudella. Juoksutukset ja kaikenlaiset melismat eivät tuottaneet hänelle vaikeuksia. Vapaiden koristeiden keksimisessä adagiossa hän oli erittäin hedelmällinen.”
Charles Burneyn mukaan Farinelli ei loistanut ”vain nopeudessa”: ”äänessään, voimassaan, suloisuudessaan ja alassaan, ja tyylissään, hellässä, armollisessa ja nopeassa. Hänellä oli todellakin sellaisia voimia kuin ei koskaan ennen tai jälkeen ole kohdattu yhdessäkään ihmisessä.”
Musiikin tuntijoiden lisäksi suuri yleisö ihastui nopeasti nuoreen kastraattiin ja ylisti häntä yleisellä ihailulla, joka nousi nopeasti kuumeiseksi, lähes järjettömäksi hysteriaksi. Ymmärtääksemme paremmin Farinellin poikkeuksellista vetovoimaa meidän on otettava huomioon hänen fyysinen olemuksensa sekä hänen lähes yli-inhimilliset lahjansa.
Kuten Paganini ja Liszt, hän oli pitkä ja laiha, epätavallisen pitkine raajoineen (ruumiinrakenne, jonka yhteys hänen epänormaaliin hormonitasapainoonsa ja kasvun viivästymiseen oli varmasti selvä). Hän huolehti tarkasti vaatteistaan ja ulkonäöstään ja käytti lisäksi säännöllisesti vastikään keksittyä hammasharjaa (hänen luurankonsa äskettäinen ylös kaivaminen osoitti, että hänen hampaansa olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa, kun hän kuoli lähes kahdeksankymppisenä).
Silti Farinelli oli myös eräänlainen Adonis, jolla oli sileä iho ja pehmeät, androgyynin kauniit piirteet, jotka vetosivat yhtä lailla (joskin eri tavoin) sekä miehiin että naisiin. Kuten Roger Freitas selittää artikkelissaan The Eroticism of Emasculation: Confronting the Baroque Body of the Castrato:
Varhaisen uuden ajan seksuaalisuuskäsitysten taustaa vasten kastraatti ei näyttäydy nykyään joskus esitettynä aseksuaalisena olentona vaan laajalle levinneen eroottisen ihanteen yliluonnollisena ilmentymänä. Seksuaalisuuden historian tuoreempi tutkimus on osoittanut ”yhden sukupuolen” mallin yleisyyden varhaisella uudella ajalla: siinä miehen ja naisen ero on määrällinen (”elinvoimaisen lämmön” suhteen) eikä laadullinen… Kastraatteja arvostettiin ainakin osittain heidän ainutlaatuisen fyysisyytensä, heidän ihanteellisen rakastajan näyttävän liioitellun ruumiillistumansa vuoksi.
Samoista syistä Farinellia katsottiin usein suurella epäluulolla konservatiivisissa piireissä ja ennen kaikkea suuressa osassa lehdistöä, joka piti häntä mahdollisesti moraalittomana, yhteiskunnan vaivojen aiheuttajana tai jopa demonina.
Farinelli sai osakseen eräitä pahimpia solvauksiaan kolmen hengästyttävän vuoden aikana, jotka hän asui ja esiintyi Englannissa 1730-luvulla. Eräs kirjoittaja kutsui häntä ”tämäksi sammakkoeläimeksi”, ”piipittäväksi, viuluttavaksi, vingahtelevaksi, vapisevaksi, mölyäväksi” eunukiksi ja ”köyhäksi hädänalaiseksi muukalaiseksi, jonka huudoissa on eräänlainen maaginen lumous [ja] joka kelpaa vain Britannian nuorison herpaannuttamiseen luonnottoman äänensä turmiollisella vaikutuksella”.
Sama kirjoittaja kysyi edelleen: ”eikö ajan nuorissa miehissä ole enää henkeä? Ei jäännöstäkään miehuudesta? Sallivatko he rakastettujensa silmien, korvien, sydänten ja sielujen seurata miehuuden kaikua? … Eikö heillä ole käsitystä tästä näkyvämmästä prostituutiosta, tästä mielen aviorikoksesta … kun vaimo vieraannutetaan miehestään minkä tahansa nautinnon vuoksi?”
Entä tämän laulajan lumoama nuorempi sukupolvi? He ”aloittavat maansa tuhon”.
Naisia pilkattiin erityisesti heidän näennäisen orjamaisesta omistautumisestaan Farinellille, sillä huhuttiin, että he haaveilivat hurmioituneina siitä, että hänen kielensä tuottaisi heille nautintoa useammalla kuin yhdellä tavalla. Monien kerrottiin ajaneen oman perheensä konkurssiin tuhlaamalla laulajalle kalliita lahjoja. Eräs satiirikko väitti, että ”nainen, joka oli kuluttanut kaikki rahansa lahjoihin Farinellille, sairastui kovaan kuumeeseen, ja kuuden tai seitsemän päivän ajan hän räyhäsi taukoamatta ympärillään oleville ihmisille ja vaati heitä viemään sen roiston italialaisen pois huoneesta. Sillä, sanoo hän, hän laulaa lakkaamatta tuossa nurkassa eikä anna minun nukkua silmänräpäystäkään.”
Vaikka näissä laulajaan kohdistuneissa hyökkäyksissä oli selvästi paljon liioittelua, ylireagointia, kateutta ja pelkkää hölynpölyä, ne ovat silti erittäin hyödyllisiä, kun halutaan saada käsitys valtavasta Farinelli-maniasta, joka pyyhkäisi tuolloin maan (ja suuren osan Eurooppaa) yli.
Suurin ironia tällaisissa huhuissa oli se, että niiden pilkan pääkohde oli kaikkea muuta kuin ”paha poika” rocktähden tapaan. Varovaisten elämäntapojensa lisäksi Farinellin mukautuvainen, vaatimaton ja ahkera persoonallisuus teki hänestä suositun kollegojensa keskuudessa, ja hän sai ystäviä minne ikinä menikin. Mitä tulee väitettyyn mestarilliseen vietteliäisyyteen, hän osoitti vain vähän kiinnostusta seksiin tai fyysisiin suhteisiin koko aikuisikänsä ajan.
Farinelli saattoi lisätä legendaansa jotakin ylimääräistä vetäytymällä konserttilavalta suhteellisen nuorena - 32-vuotiaana - ja jättämällä lukuisat fanit kaipaamaan lisää. Hänelle ei myöskään tulisi comeback-kiertueita keski-iässä tai vanhuudessa: Farinelli säilyisi heidän sydämissään ikuisesti ikuisena, kauniina, androgyynina nuorukaisena.
Hän lauloi vielä ammattilaisena kaksi vuosikymmentä, kun hän muutti Espanjaan kuningas Filip V:n henkilökohtaiseksi avustajaksi: hänen inspiroivan iltalaulunsa kerrotaan auttaneen hallitsijaa toipumaan vakavasta masennuksesta. Sen jälkeen hänestä tuli kuninkaallisen hovin suuri suosikki. Hänet nimitettiin kuninkaan yksityiseksi neuvonantajaksi, ja hän sai valvoa musiikkielämää sekä hovissa että Madridin oopperatalossa.
Hän lopetti kaiken laulamisen lopulta vuonna 1759 ja muutti takaisin Bolognaan, jossa hän eli ylellisessä ympäristössä loppuelämänsä ja jossa häntä kävivät tapaamassa monet Euroopan merkkihenkilöt (muun muassa säveltäjät Mozart ja Gluck, kirjailija Giacomo Casanova ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II).
Hän kuoli Bolognassa vuonna 1782 ja jätti anteliaasti omaisuutensa palvelijoilleen ja useille sukulaisille, jotka olivat huolehtineet hänestä hänen viimeisinä vuosinaan.
Jos haluat lukea lisää David Hackettin tekstejä, mene osoitteeseen www.musicbytheyear.com
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.