Ranskalaislaulajatar, joka sävelsi oopperahitin
artikkeli
D
David Hackett4 min lukuaika|11. September 2026
On houkuttelevaa pitää yhteiskunnallista edistystä historian väistämättömänä osana, vaikka se on usein paljon hauraampaa kuin luulemme ja aivan liian helppo käännettävä takaisin.
Jos 1800-luku on täynnä tarinoita naissäveltäjistä, jotka kamppailivat saadakseen äänensä kuuluviin syvästi miesvaltaisen yhteiskunnan hälinässä, saattaisi olettaa, että ongelma oli ollut vielä pahempi sitä edeltäneinä sadan vuoden aikana. Mutta asia oli aivan päinvastoin. Koko 1700-luvun ajan ei ollut harvinaista, että naisia (ainakin varakkaista oloista tulevia) kannustettiin ja jopa valtuutettiin ilmaisemaan itseään luovasti. Lahjakkaana laulajana ja erittäin menestyneenä opéra-comique-säveltäjänä Sophie Gail (1775 - 1819) ratsasti tämän valistuneemman sukupolven aallolla sekä Ranskan Ancien Régimen viimeisinä vuosina että sen jälkeen Ranskan vallankumouksen varhaisena, toiveikkaana kautena ja sen demokraattisempien arvojen aikana.
Gailin henkilökohtaiset olosuhteet olivat suotuisat muillakin tavoin. Hänen isänsä oli huippukirurgi (ja aikanaan Ludvig XVI:n henkilääkäri), kun taas hänen äitinsä tuli juristien ja valtion virkamiesten suvusta ja oli saanut ”sukupuolensa ylittävää opetusta”, kuten hänen miehensä (mahdollisesti ilkikurisesti) sanoi. Perhe liikkui muodikkaissa taidepiireissä, ja ilmeisen lahjakas Sophie sai pian piano- ja lauluopetusta eräiltä Ranskan parhailta. Hän julkaisi ensimmäisen musiikkinsa 14-vuotiaana ja oli vasta 19, kun hän meni naimisiin hellenististen opintojen professorin kanssa, joka oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Avioliitto ei ollut onnellinen: puolisoiden maailmankatsomukset ja henkilökohtaiset maut osoittautuivat nopeasti selvästi sopimattomiksi toisilleen, ja vuonna 1801 he erosivat.
Koska hänen perheensä oli sillä välin menettänyt suurimman osan omaisuudestaan vallankumousta seuranneina vuosina, Sophien tulevaisuus näytti kaikkea muuta kuin varmalta. Toimeentulon hankkiminen musiikillaan ensimmäistä kertaa osoittautui kuitenkin vapautukseksi. Seuraavan puolen vuosikymmenen ajan hän kiersi koko Eurooppaa ammattilaislaulajana ja pianistina ja täydensi tulojaan julkaistulla pianomusiikilla ja lauluilla. Ainoa myönnytys, jonka Gail yhä teki sukupuolensa vuoksi, oli se, että hän salli itseään kohdeltavan eräänlaisena ”kunniaharrastajana”. Kaikki hänen musiikkinsa painettiin nimettömänä, eivätkä lehtiarvostelijat saaneet mainita hänen nimeään.
Ei niin, että Gail olisi ollut millään tavoin alistuva tyyppi. Maineensa kasvaessa hän perusti Pariisiin salongin, josta tuli nopeasti keskipiste eräille aikansa merkittävimmille laulajille. Hän eli värikkäästi ja intohimoisesti ja synnytti neljä lasta neljältä eri isältä. Hän otti lisää sävellystunteja, ja hänen kuuluisin opettajansa oli Francois-Joseph Fétis - belgialainen säveltäjä ja kuuluisa kriitikko, joka arvioisi myöhemmin oppilaansa kykyjä: ”hänessä olevien lahjojen yhdistelmä teki hänestä erittäin merkittävän. Syvästi musikaalisena hän säesti partituuria varmasti ja älykkäästi, lauloi maulla ja suurella ilmaisulla, koulutti erittäin hyviä oppilaita ja sävelsi helposti sievyyksiä, jotka saavuttivat ratkaisevan suosion.”
Gail säästi merkittävimmän sävellystuotantonsa elämänsä kuudelle viimeiselle vuodelle. Hänen opéra-comique, Les Deux Jaloux, herätti lievän sensaation, kun se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1813. Kriitikot vertasivat sitä edullisesti Mozartiin, ja sitä esitettiin Pariisissa seuraavat kaksikymmentäkuusi vuotta, mikä ylitti reilusti sen tekijän elinajan. Kuten toinen kriitikko kirjoitti jälkikäteen, Gail ”osoitti, että nuori [naispuolinen] säveltäjä voi taistella miesten kanssa, ainakin Opéra-Comiquen teatterissa… Sophie Gailin nimi oli kaikkien huulilla, hänen musiikkinsa jokaisella pianolla.” Fétisin mukaan teoksen menestys oli ”sitäkin merkittävämpi, koska se oli ensimmäinen laatuaan, jonka nainen oli saavuttanut”.
Vaikka kaksi seuraavaa opéra-comique-teosta olivat suhteellisia epäonnistumisia, Gail palasi huippuunsa teoksella La Sérénade vuonna 1818, jonka libreton kirjoitti hänen lähes nimikaimansa Sophie Gay. Suosittu romanttinen romaanikirjailija ja näytelmäkirjailija Gay oli tavallaan Gailin kirjallinen vastine. Kahden naisen yhteistyö (heidät tunnettiin nimillä ”Sophie de la Musique” ja ”Sophie de la Parole”) olisi voinut olla jonkin suuren alku - sen sijaan, ja jokseenkin liikuttavasti, siitä tuli eräänlainen loppu. Vallankumouksen arvot muuttuivat Ranskassa nopeasti. Kuten Jacqueline Letzter selittää teoksessa Women Writing Opera: Creativity and Controversy in the Age of the French Revolution, Gail ja Gay ”olivat viimeiset naisoopperasäveltäjät ja -libretistit, jotka olivat eläneet vallankumouksen läpi ja tunteneet omakohtaisesti sen retoriikan naisille antaman voimaannuttavan vaikutuksen. Seuraavan sukupolven naiset kasvatettaisiin sortavan napoleonilaisen sukupuoli-ideologian alaisuudessa, joka lannisti naisia kilpailemasta miesten kanssa julkisessa elämässä.” Bourbon-monarkian palauttaminen vuonna 1814 työnsi maata vain entisestään takaisin konservatiivisiin arvoihin - ehkä väistämätön reaktio kaikkeen edeltäneiden kahdenkymmenenviiden vuoden vallankumoukselliseen myllerrykseen. 1820-luvulla iäkäs ranskalainen muotokuvamaalari Vigée Le Brun huomautti surullisena, että vaikka naiset olivat neljäkymmentä vuotta aiemmin ”hallinneet”, heidät oli sittemmin ”syösty valtaistuimelta”.
Sophie Gail oli asettanut mittapuun, jota harvat saivat noudattaa. Jokainen, joka uskalsi tehdä niin, saattoi joutua mitä ankarimman arvostelun kohteeksi, kuten säveltäjä ja runoilija Louise Bertin, joka koki ranskalaisten kriitikoiden satuttaneen häntä niin henkilökohtaisesti kirjoitettuaan neljä oopperaa 1820- ja 30-luvuilla, ettei hän juuri kyennyt kirjoittamaan enää yhtäkään nuottia elämänsä viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana.
Gail itse ei saanut kokea tätä rappiota. Hänen oma elämänsä katkesi vuonna 1819, kun hän sairastui kuolettavasti keuhkosairauteen. Hänen vanha opettajansa Fétis kirjoitti hänestä laajan (ja lämpimän) muistokirjoituksen, joka oli useiden vuosikymmenten ajan painavassa teoksessa Biographie Universelle des Musiciens: ”Suuren sukkeluuden ja ystävällisen luonteen omaava hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin etuihin mitään arvoa… Hänellä oli paljon ystäviä, ja hän oli niin harvinaisen onnekas, että piti heidät.”
Pohjoismaiden suurin klassisen musiikin uutiskirje
Saat yleiskuvan tulevista konserteista, festivaaleista ja valituista suosituksista kaikkialta maasta.