Emilie Mayer - naispuolinen Beethoven
article
D
David Hackett7 min read|10. August 2026
Monien mielestä 1800-luvun suurimpana naissäveltäjänä pidetty Emilie Mayer (1812 - 1883) oli myös yksi onnekkaimmista. Anteliaan perintönsä ja stoalaisen avioliittovastaisuutensa ansiosta hän pystyi luomaan elämän ja uran pitkälti omilla ehdoillaan. ”Hän piti musiikkia elämänsä kutsumuksena”, kirjoitti eräs hänen aikalaisensa, ”ja piti sitä elämänsä kumppanina, rakastavan, uskovan ja toivovan ihanteena.”
Asioiden tekeminen omalla tavallaan oli aina tullut Emilielle luonnostaan. Hän kasvoi Friedlandin kaupungissa Mecklenburg-Vorpommernissa Koillis-Saksassa ja oli seitsemänvuotias aloittaessaan ensimmäiset pianotuntinsa. Hänen opettajansa, paikallinen urkuri Carl Driver, oli niin vaikuttunut siitä melko ”vapaasta” tavasta, jolla hän luki nuotteja, että ehdotti lopulta hänen kokeilevan omien sävellysten kirjoittamista. ”Muutaman tunnin jälkeen”, Emilie muisteli myöhemmin, ”sävelsin variaatioita, tansseja, pieniä rondoja ja niin edelleen.” Driver antoi hänelle myös yksinkertaisen, järkevän neuvon, jota hän ei koskaan unohtanut: ”jos näet vaivaa”, opettaja sanoi, ”sinusta voi tulla jotakin.”
Lupaavasta alusta huolimatta Emilien varhaiset vuodet eivät olleet läheskään tasaisia. Hän menetti äitinsä Henriettan äkilliseen sairauteen jo kaksivuotiaana. Vaikka hänen isänsä Johann kasvatti Emilien ja hänen kolme veljeään uskollisesti ja ansaitsi samalla hyvin apteekkarina, hän ei koskaan päässyt todella yli vaimonsa ennenaikaisesta kuolemasta. Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin, Henriettan hautajaisten vuosipäivänä, hän ampui itsensä.
Johannin itsemurha oli merkittävä käännekohta Emilien elämässä. Vaikka se kummitteli hänen mielessään vuosia, se myös vapautti hänet taloudenhoitajan elämästä. Lisäksi vanhempien jättämä huomattava perintö antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa unelmansa ammattisäveltäjänä.
Hän muutti pian tämän jälkeen Stettiniin (nykyisin Szczecin Puolassa) opiskelemaan Carl Loewen johdolla. Loewe oli tunnettu kapellimestari ja laulusäveltäjä (jota kutsuttiin joskus ”pohjoissaksalaiseksi Schubertiksi”). Koeteltuaan uutta oppilastaan perusteellisella musiikillisella kuulustelulla hän sanoi lopulta: ”sinä et tiedä mitään ja kaiken yhtä aikaa!”
Loewe tarkoitti huomautuksen kohteliaisuudeksi. Samalla hän lupasi tehdä kaikkensa tasoittaakseen Emilien taiteellisia särmiä: ”Minä olen puutarhuri, joka auttaa vielä rintasi sisällä lepäävän nupun asteella olevan lahjakkuuden avautumaan ja kasvamaan kauneimmaksi kukaksi!” Tässä hän osoittautui sanansa mittaiseksi mieheksi. Ja kun Mayer vaatimattomasti kysyi, pitäisikö hänen jakaa oppituntinsa muiden naisoppilaiden kanssa, Loewe sanoi, ettei se ollut tarpeen: ”Tällaista Jumalan antamaa lahjakkuutta ei ole annettu yhdellekään toiselle tuntemalleni ihmiselle.”
Mayer opiskeli Loewen johdolla seuraavat kuusi vuotta, ja sinä aikana hän alkoi tuottaa ensimmäisiä sävellyksiään, muun muassa Singspiel-oopperansa Die Fischerin (Kalastajatar), sekä lauluja, hieman kamarimusiikkia ja kaksi sinfoniaa. Loewe järjesti molempien sinfonioiden esitykset Stettinissä aikana, jolloin ajatusta naisten kirjoittamista sinfonioista pidettiin yhä uhkana säädylliselle yhteiskunnalle. Vaikutusvaltainen musiikkikriitikko Ludwig Rellstab oli ainakin yksi niistä, jotka Mayerin ponnistelut osittain voittivat puolelleen. Silti hänen oli vaikea hillitä hämmästystään siitä, että nainen, ”Demoiselle Emilie Mayer ... kirjoittaa suurempia musiikillisia teoksia” ja että hänen sinfoniansa esitettiin ”suurten suosionosoitusten saattelemana.”
Edistymisestään ilahtunut Loewe ehdotti lopulta, että Mayer muuttaisi Berliiniin ja jatkaisi koulutustaan kahden hänen musiikillisen kollegansa johdolla - kontrapunktia musiikkitieteilijä Adolph Marxin ja instrumentaatiota säveltäjä ja kapellimestari Wilhelm Wieprechtin opissa.
Näin hän teki, ja molemmat uudet opettajat antoivat hänelle suunnilleen samanlaista vankkumatonta tukea kuin hän oli saanut Stettinissä. Wieprecht auttoi hänestä kehittymään taitavaksi orkestroijaksi ja järjesti lisää hänen musiikkinsa esityksiä, kun taas Marx kannusti häntä tavoittelemaan luovassa työssään ilmaisuvoimaisempaa, romanttisempaa herkkyyttä. Marx oli myös tukena, kun Mayer varovasti etsi paikkaansa miesvaltaisessa musiikkimaailmassa. Vuonna 1856 hän julkaisi artikkelin lehdessä Berlin Musikzeitung Echo, jossa hän vakavasti vaati parempia koulutusmahdollisuuksia naismuusikoille.
Tärkeä tapahtuma Mayerin urassa oli hänen oman musiikkinsa suuri konsertti Berliinin Kuninkaallisessa teatterissa huhtikuussa 1850. Sitä johti Wieprecht, ja ohjelmassa oli kaksi sinfoniaa, konserttiuvertyyri ja jousikvartetto. Ludwig Rellstab, joka raportoi tilaisuudesta, totesi, että ”tällainen konserttiohjelma, joka on kokonaan naisen käden luoma, on ainakin meidän kokemuksemme ja tietomme mukaan ainutlaatuinen maailman musiikinhistoriassa.”
Hänen musiikkinsa ei vain mennyt hyvin kaupaksi yleisölle, vaan se sai kiitosta myös useilta skeptisiltä miespuolisilta kriitikoilta. Rellstab kehui muun muassa tapaa, jolla Mayer osasi saada temaattisen aineistonsa ”virtaamaan sujuvasti sävyjen turvallisesti rajatun valtakunnan läpi, usein yllättävän tyylikkäästi.” Rellstab pani niskansa pitkälle ja totesi rohkeasti, että ”voimme asettaa hänen työnsä samalle tasolle useimpien sellaisten teosten kanssa, joita musiikkitaiteilijoiden nuori maailma ... on tänään tuottanut, kunniaseppele, jonka musiikkikritiikki voi oikeutetusti tarjota naisellisille lahjoille.”
Muut kommentaattorit yhtyivät Rellstabin arvostukseen ja panivat merkille Mayerin ”lumoavat fraasit” ja ”varman otteen materiaalista.” Mukana oli kuitenkin myös kaksimielisiä kehuja, ja jotkut kriitikot tuntuivat haluavan muistuttaa Mayeriä hänen paikastaan laajemmassa järjestyksessä. Flodoard Geyer lehdessä Neue Berliner Musikzeitung kirjoitti lempeän ilkeästi: ”mihin naiselliset voimat, toisen luokan voimat, pystyvät - sen Emilie Mayer on saavuttanut ja toistanut.”
Seuraavan vuosikymmenen aikana Mayer nousi vakavasti otettavaksi sinfonikoksi Saksassa, ja hänen musiikkiaan soitettiin eri puolilla maata ja joskus ulkomaillakin. Hänen ilmeinen lahjakkuutensa kukoisti nyt juuri niin kuin Carl Loewe oli toivonut, mutta hän kukoisti myös muilla tavoin. Hänellä oli sellainen persoonallisuus, joka ystävystyy helposti, ja hän osasi ottaa satunnaiset shovinistiset piikit vastaan hyvillä mielin. Hän oli myös erinomainen verkostoitumaan ja luomaan vaikutusvaltaisia kontakteja, ja piti usein avointa taloa vuorotellessaan asumista Berliinissä ja Stettinissä.
Hän sävelsi yhteensä kahdeksan sinfoniaa luovuutensa huipulla ja viimeisteli viimeisen yrityksensä vuonna 1862. Ne ovat samalla kertaa dynaamisia, mielikuvituksellisia ja erittäin kekseliäitä, ei vähiten kontrapunktin ja soinnillisen värin mestarillisen käytön ansiosta. Vaikka Mayeriin vaikutti nuoruudessaan voimakkaasti Beethovenin musiikki (häntä kutsuttiin joskus jopa ”naispuoliseksi Beethoveniksi”), hänen myöhemmät sinfoniansa ovat lähimpänä vertailua Mendelssohniin tai Schumanniin. Hän pärjää näille kahdelle mestarille enemmän kuin hyvin ja osoittautuu samalla kekseliäämmäksi orkestroijaksi. Toinen silmiinpistävä piirre ovat hänen luomansa usein myrskyisät tunnelmat: puolet hänen sinfonioistaan on esimerkiksi mollissa, ja yhdessä hidas osa on surumarssi. Vaikka hän saattoi näyttää ulkomaailmalle pääosin murheetonta kasvoa, Mayer oli kaikkea muuta kuin taiteellisesti pinnallinen.
Mutta kaikesta suuresta menestyksestään huolimatta häneltä evättiin yhä mahdollisuuksia ja joitakin ovia pysyi ikuisesti suljettuina. Ja vaikka hänen sinfoniansa saattoivat aluksi herättää hämmästyksen ja ihailun aallon (osittain siksi, että nainen pystyi kirjoittamaan sellaista), sitä seurasi yhtä nopeasti epäluulon ja kateuden vastakkainen aalto, pääasiassa uhatuiksi tuntevilta vastustajilta, jotka eivät uskoneet, että naistaiteilijaa pitäisi ottaa niin vakavasti.
Vuonna 1851, täsmälleen samaan aikaan kun Mayer oli ensimmäistä kertaa luomassa nimeään säveltäjänä, kuuluisa saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer julkaisi esseen nimeltä ”Über die Weiber” (Naisista). Muun muassa Schopenhauer väitti, että ”ei musiikkiin, ei runouteen eikä kuvataiteisiin [naisilla] ole todella ja aidosti aistia ja herkkyyttä... Koko sukupuolen etevimmät mielet eivät ole koskaan tuottaneet yhtäkään todella suurta, aitoa ja omaperäistä saavutusta kuvataiteissa, eivätkä ole koskaan kyenneet tuomaan maailmaan yhtäkään pysyvän arvon omaavaa teosta.”
Tällaiset myrkylliset sanat vain toistivat ajan yleisiä ennakkoluuloja, joita muut varhaisromanttiset ajattelijat, kuten Jean-Jacques Rousseau (”naiset kokonaisuutena eivät rakasta mitään yksittäistä taidetta, eivät ole minkään asiantuntijoita - eivät ole lainkaan nerouden laatua”) tai Friedrich Schlegel (”nainen synnyttää miehen, mies taideteoksen”), olivat tehneet hyväksyttäviksi sivistyneistön piirissä. Kenellekään heistä ei näytä koskaan tulleen mieleen, mihin kaunis sukupuoli voisi pystyä, jos se vain saisi samat mahdollisuudet kuin miehet.
Kaikista parhaista ponnisteluistaan huolimatta Mayer tunsi uransa alkavan tyrehtyä 1860-luvun alussa. Yhä useammin hän huomasi rahoittavansa orkesteriesityksiä omasta pussistaan, kunnes masennus alkoi iskeä. Ja vaikka kustantajat ottivat mielellään vastaan hänen pienempiä, ”naisellisempia” teoksiaan, kukaan ei koskenut hänen sinfonioihinsa eikä hänen seitsemään orkesteriuvertyyriinsa. Nykyään tuntuu käsittämättömältä, että näin hienoa musiikkia - Mayer oli sinfonisesti minkä tahansa säveltäjän, miehen tai naisen, vertainen 1850- ja 1860-luvuilla - kohdeltiin niin kehnosti. Kuusi hänen sinfoniastaan on säilynyt käsikirjoituksina, kun taas kaksi muuta on kadonnut kokonaan.
Mayer otti tällaiset takaiskut yleensä stoalaisesti ja purki turhautumistaan ystäville ja kollegoille vain satunnaisesti. Hän tunnusti kerran, että ”olen kokenut ei vain miesten vaan myös naisten seurassa melkoista vastustusta, eikä minun ole ollut helppoa ottaa tällaista vastustusta vastaan asianmukaisella tyyneydellä!” Elämänsä viimeisenä vuonna hän valitti kustantajalle: ”Löydän miessäveltäjien teokset ilmoitettuina Musikzeitungin [aikalaisen musiikkilehden] viimeisellä sivulla. Ei liene kohtuutonta, jos vaadin tätäkin itselleni periaatteella: mikä on oikein yhdelle, on oikein toiselle.”
Sen sijaan että hän olisi jatkanut päänsä lyömistä tiiliseinään, Mayer astui sivuun ja kääntyi myöhempinä vuosinaan kamarimusiikin puoleen, tuottaen teoksia monissa muodoissa (muun muassa sonaatteja, trioja, kvartetteja ja kvintettoja) ilman inspiraation hiipumista. Ja vaikka häntä pitkälti lannistettiin rakentamasta 1850-luvun hienojen orkesterisaavutustensa varaan, vanhemmalla Mayerillä oli vielä yksi viimeinen mestariteos jäljellä, kun hän sävelsi kuusikymmentäyhdeksänvuotiaana konserttiuvertyyrin, joka perustui Goethen Faust-näytelmään. Se sai muutamia esityksiä eri puolilla Eurooppaa ja sitä ylistettiin kaikkialla, minne se päätyi. Monet pitävät sitä nykyään hänen parhaana työnään.
Se, olisiko Faust ennustanut Mayerille myöhäistä, suurta nousua, jää meille ikuisesti arvoitukseksi, sillä kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli keuhkokuumeeseen asunnossaan Berliinissä. Hänet haudattiin kaupungin Dreifaltigkeits-kirkkomaalle (Pyhän Kolminaisuuden), lähelle Felix ja Fanny Mendelssohnin hautoja.
Vaikka suuri osa hänen musiikistaan on sittemmin unohtunut ja odottaa edelleen uudelleen löytämistä, Emilie Mayer on edelleen tärkeä lipunkantaja häntä seuranneille naissäveltäjäsukupolville. Ehkä hänen suurin perintönsä oli osoittaa heille täsmälleen, mikä oli mahdollista, ei vähiten silloin, kun oikeat mahdollisuudet tarjoutuivat.