Fanny Mendelssohn - vaimennettu ääni
article
D
David Hackett12 min read|4. April 2026
Jos joku haluaisi tehdä painavan tutkimuksen sukupuolten epätasa-arvosta 1800-luvun musiikissa - ja sen käytännön ja psykologisista vaikutuksista lahjakkaisiin, luoviin naisiin - Fanny Mendelssohn Hensel olisi varsin hyvä lähtökohta.
Eläessään hyvin kuuluisan veljensä varjossa hänen oma musiikkinsa pysyi suurelta osin piilossa hänen elinaikanaan. Hänen kuolemastaan kuluneiden 175 vuoden aikana sitä seurannut laiminlyönti on ollut lähes rikollista.
Nuorena Fannyn katsoi useampi arvostettu asiantuntija olevan yhtä lahjakas kuin veljensä Felix. Jaettuaan vaikuttavan monipuolisen koulutuksen, sekä musiikillisen että muun, nuoret Mendelssohnin sisarukset olivat toistensa henkisiä ja musiikillisia sielunkumppaneita.
Ja silti heidän tultuaan aikuisiksi oli kuin heidän välilleen olisi äkkiä laskettu rautaesirippu. Monet ovet, jotka nyt avautuivat Felixille, suljettiin yhtä nopeasti Fannyn nenän edestä. Samalla kun Felix lähti maailmalle tekemään erittäin menestyksekästä uraa epätavallisella lahjakkuudellaan, hänen yhtä lahjakas sisarensa jätettiin näivettymään kotiin. Hartaasti luterilaiset Mendelssohnit uskoivat, ettei ammattimaisen musiikin maailma ollut paikka naiselle.
Luonnostaan hyväntahtoinen Fanny sopeutui näihin rajoituksiin niin sulavasti kuin mahdollista. Hän rakasti perhettään eikä halunnut tuottaa sille pettymystä. Mutta halu kirjoittaa vakavaa musiikkia oli silti liian voimakas, jotta se ei olisi aiheuttanut tiettyä sisäistä ristiriitaa.
Tasapainottaakseen kunnianhimoaan hän vakuutti itselleen jatkuvasti, että perhe oli oikeassa, ettei ollut väliä, jos kukaan ei kuullut hänen kirjoittamaansa musiikkia, ettei hän ollut kunnianhimoinen ja että hän tiesi paikkansa ylemmän keskiluokan kotirouvana. Mutta toisinaan tietty turhautuminen kuohahti yli hänen kirjeissään. Joskus turhautuminen löysi tiensä jopa hänen musiikkiinsa.
Äitinsä Lean mukaan Fanny syntyi ”Bachin fuugia soittavin sormin” - ennakoiva huomio, sillä Fanny oli jo kolmentoista ikäisenä asiantuntija JS Bachin (tuolloin vielä epämuodikkaassa) musiikissa. Kun hän ja Felix myöhemmin ottivat sävellystunteja Carl Friedrich Zelteriltä, Berliinin Singakademie-kuoron hyvin verkostoituneelta johtajalta, tämä totesi heti Fannysta: ”tämä lapsi on todella jotain erityistä.” Zelterin myöhempi kiitos Fannylle vahvistaisi vain liiankin hyvin ajan naisvihamielisen kulttuurin: ”hän soittaa [pianoa] yhtä hyvin kuin kuka tahansa mies.”
Kun Zelter alkoi viedä Felixiä mukaansa Euroopan-kiertueille esitelläkseen tämän varhaiskypsää musikaalisuutta, Fanny yllättyi huomatessaan jäävänsä Berliiniin. Myöhäisteini-ikäisenä hän valitti lopulta tästä isälleen Abrahamille, joka selitti järkkymättömästi, ettei kyse ollut lahjakkuudesta vaan sukupuolesta. ”Musiikista tulee ehkä [Felixin] ammatti”, hän sanoi tyttärelleen,
kun taas sinulle se voi ja sen täytyy olla vain koriste, ei koskaan olemisesi ja tekemisesi juuri. Voimme siksi antaa hänelle anteeksi jonkin verran kunnianhimoa ja halua tulla tunnustetuksi harrastuksessa, joka vaikuttaa hänestä hyvin tärkeältä, koska hän tuntee siihen kutsumusta, kun taas sinulle tuottaa kunniaa, että olet aina osoittautunut hyväksi ja järkeväksi näissä asioissa; ja juuri ilosi hänen ansaitsemastaan kiitoksesta todistaa, että olisit hänen paikallaan ansainnut yhtä suurta hyväksyntää. Pysy uskollisena näille tunteille ja tälle toimintalinjalle; ne ovat naisellisia, ja vain se, mikä on todella naisellista, on sukupuolesi koriste.
Kun Abraham noin vuotta myöhemmin huomasi tyttärensä yhä horjuvan asiassa, hän painotti kantaansa voimakkaammin: ”sinun täytyy tulla vakaammaksi ja tasapainoisemmaksi ja valmistautua vakavammin ja innokkaammin todelliseen kutsumukseesi, nuoren naisen ainoaan kutsumukseen - tarkoitan kotirouvan asemaa.”
Ehkä tällainen ohjeistus oli vähemmän järkyttävää konservatiiviselta ja uskonnolliselta vanhemmalta, ja Fanny olisi ajan myötä voinut silti vapautua siitä. Mutta kun hänen rakastettu veljensä Felix omaksui pitkälti saman linjan kuin isänsä ja puolusti sitä erityisesti Abrahamin kuoleman jälkeen vuonna 1835, se jätti häneen paljon syvemmän jäljen, eikä vähiten hänen luovaan itseluottamukseensa.
Suurelta osin Fannyn hyvän luonteen ansiosta sekä isä että veli uskoivat hänen olevan täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Kärsiessään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta poikansa syntymän jälkeen muutamaa vuotta myöhemmin hän valitti Felixille, ettei ollut jaksanut kirjoittaa musiikkia moneen kuukauteen. Felix vastasi, että Fannyn pitäisi sen sijaan ilolla omaksua äidilliset velvollisuutensa. Hän myös oletti, että Fanny luopuisi nyt säveltämisestä: ”sinulla täytyy nyt usein olla muutakin ajateltavaa kuin kauniiden laulujen säveltäminen, ja se on suuri siunaus.”
Felix ei näyttänyt ajattelevan, että Fannyn pohjimmiltaan leppoisan luonteen takana oli levoton nuori taiteilija, joka halusi yksinkertaisesti tilaisuuden tehdä sen, mitä jokainen levoton nuori taiteilija haluaa tehdä - todistaa itsensä, tulla esitetyksi, mitata itseään korkeimpia mittapuita vastaan ja jopa saada asiallinen tunnustus ponnisteluistaan. Ja tästä luovasta levottomuudesta Fanny ei koskaan oikein päässyt irti, kuten hän itse myönsi: ”Se, että pysyn sen [säveltämisen] parissa täydellisestä ulkopuolisen kannustuksen puutteesta huolimatta, tulkitsen itselleni jälleen lahjakkuuden merkiksi.”
Hän todella pysyi sen parissa ja järjesti aikaa säveltämiseen lähes joka päivä. Koska hän ei voinut odottaa teostensa tulevan esitetyksi julkisesti (”koti on naiselle tarpeeksi suuri näyttämö”, hänen isänsä julisti), suuri osa hänen tuotannostaan koostui lauluista (lieder) ja pianomusiikista. Näissäkin hänen ajatuksensa omaperäisyys ja käsityötaidon taso olivat silmiinpistäviä. Hän loi uuden pianominiatyyrin lajin, joka tunnettiin nimellä Lieder ohne Worte (Sanattomia lauluja). Vaikka kyseessä oli musiikillinen laji, jota hänen veljensä kehitti myöhemmin ja josta tuli kuuluisa, todisteet viittaavat nyt vahvasti siihen, että juuri Fanny keksi muodon.
Felix ihaili erityisesti Fannyn laulusävellyksiä ja antoi toisinaan painattaa niitä omiin kokoelmiinsa, tosin yksinomaan omalla nimellään. Tämä johti monta vuotta myöhemmin kiusalliseen tilanteeseen, kun Felix tapasi nuoren kuningatar Victorian, joka ilmaisi kiinnostuksensa laulaa yhtä Felixin laulua, josta hän erityisesti piti: Italien. Hieman punastuneena Felixin oli myönnettävä, että kyseisen laulun oli säveltänyt hänen sisarensa.
Mutta Fanny pystyi auttamaan itseään myös muilla tavoin. Ennen kaikkea hän saattoi löytää itselleen puolison, joka tukisi häntä tavalla, johon ei kyennyt hänen isänsä eikä veljensä. Kun hän noin 18-vuotiaana tapasi Wilhelm Henselin, komean entisen sotilaan, josta oli tullut hovimaalari, hän ihastui heti. Alkuperäisestä perheen vastustuksesta huolimatta he menivät naimisiin viisi vuotta myöhemmin, ja Fannylle se oli yksi parhaista elämänpäätöksistä, joita hän koskaan teki.
Sen sijaan että olisi odottanut hänen omistavan kaiken aikansa vaimon velvollisuuksille, Wilhelm oli jo tehnyt ehdoksi liitolleen, että Fannylla tulee olla rajoittamaton pääsy musiikkiinsa. Ennen lähtöään maalaustyöhuoneelleen joka aamu Wilhelm asetti nuottipaperia ja kirjoitusvälineitä vaimonsa kirjoituspöydälle ja kannusti tätä säveltämään jotain ennen päivällisaikaa. Toisin kuin Abraham ja Felix, Wilhelm kehotti vaimoaan aina julkaisemaan musiikkinsa. Valitettavasti Fannyn vahva uskollisuus sekä veljelleen että isälleen oli sekoittanut hänen päänsä koko asiassa, ja kului monta vuotta, ennen kuin hän noudatti miehensä neuvoa.
Felixin oma asenne Fannyn ammatillisiin pyrkimyksiin vain koveni vuosien myötä. Kun jopa hänen oma äitinsä moitti häntä taipumattomasta ajattelutavasta, Felix sanoi hänelle: ”sen perusteella, mitä Fannysta tiedän, sanoisin, ettei hänellä ole taipumusta eikä kutsumusta kirjailijuuteen. Hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä naisen tulee olla, tähän. Hän hoitaa kotinsa eikä ajattele yleisöä eikä musiikkimaailmaa, ei edes musiikkia lainkaan, ennen kuin hänen ensimmäiset velvollisuutensa on täytetty. Julkaiseminen vain häiritsisi häntä niissä, enkä voi sanoa hyväksyväni sitä.”
Mutta Fannylle oli yhä vaihtoehtoja avoinna, ei vähiten siksi, että hän tajusi voivansa silti saavuttaa jotain muusikkona kodikkaammalla tasolla. Vuonna 1831 hän herätti henkiin vanhan perhetradition yksityisistä konserteista sarjalla, jota hän kutsui nimellä Sonntagsmusiken (sunnuntaimusiikkia), ja joita pidettiin Mendelssohnien tilavassa Berliinin asunnossa Tiergartenin lähellä. Hän laati ohjelmat itse, soitti pianoa, järjesti oman kuoronsa ja johti. Tärkeintä oli, että konsertit antoivat hänelle tilaisuuden esittää omaa musiikkiaan.
Yksityisiä nämä tilaisuudet saattoivat olla, mutta kaukana ahdasmielisistä. Hänen vieraslistansa oli täynnä arvostettuja nimiä, kuten Franz Liszt, Niccolò Paganini, Clara ja Robert Schumann, nuori ranskalainen säveltäjä Charles Gounod ja saksalainen runoilija Heinrich Heine. Vieraiden kuunnellessa haltioituneessa hiljaisuudessa Wilhelm teki heistä usein pikaluonnoksia tai kutsui heidät istumaan muotokuvaa varten jälkeenpäin.
Sarjan Sonntagsmusiken-menestyksen rohkaisemana Fanny kokeili ensimmäistä kertaa myös suurempimittaisten teosten kirjoittamista, joita hän saattoi sitten ohjelmoida konsertteihin.
Hänen Oratorium nach Bildern der Bibel (Raamatun kuviin perustuva oratorio) on kolmas ja suurin kolmesta kantaatista, jotka hän kirjoitti vuonna 1831. Musiikki ottaa lähtökohdakseen ennen klassismia syntyneet esikuvat - JS Bachin ja Händelin - mutta muuntaa ne sitten ilmaisuvoimaiseen, varhaisromanttiseen yhteyteen (suunnilleen samaan tapaan kuin hänen veljensä teki myöhemmissä oratorioissaan, Paulus ja Elias). Kahdeksanääninen kuoro täyden orkesterin säestämänä (vahvistettuna ylimääräisillä pasuunoilla), musiikki kuohuu suorastaan kekseliäisyyttä kiitäessään osasta toiseen, ja sen nopeasti vaihtuvia tunnelmia käsitellään taitavalla ja notkealla otteella. Kaiken kaikkiaan keneltä tahansa muulta 26-vuotiaalta säveltäjältä, joka osoittaisi samaa tekniikan ja musiikin varmuutta, odottaisi suuria asioita.
Mutta kun Fanny näytti kantaattejaan Felixille, tämä oli epätavallisen kriittinen ja nipotti orkestroinnin yksityiskohdista. Olisiko hän mahdollisesti voinut tuntea, että Fanny eksyi liian pitkälle hänen alueelleen? Oli miten oli, hänen jyrkällä reaktiollaan oli vahingollinen seuraus: Fanny ei kirjoittanut enää yhtään kantaattia - itse asiassa hän ei kirjoittanut juuri mitään muitakaan orkesteriteoksia, vaikka oli osoittanut selvää taipumusta sellaiseen musiikkiin.
Samanlaista tapahtui, kun hän vuonna 1835 kirjoitti jousikvartetin Es-duurissa - mahdollisesti ensimmäisen naisen koskaan kirjoittaman jousikvartetin, ja sellaisen, joka kuului korkealle minkä tahansa muun lajin teoksen rinnalla tuolloin. Mutta jälleen Felixin reaktio oli yllättävän kielteinen. Ja puolustaessaan teosta jokseenkin anovassa kirjeessä veljelleen Fanny onnistui vakuuttamaan itselleen, ettei hän osannut kirjoittaa pidemmissä muodoissa. ”Minulta puuttuu kyky ylläpitää asioita kunnolla ja antaa niille tarvittava johdonmukaisuus”, hän kirjoitti, aivan väärin, kuten käy ilmi.
Epätoivoisemmalla hetkellä Fanny kysyi itseltään: ”mitä väliä minun sävellyksilläni on? Eihän kukaan välitä niistä, eikä kukaan tanssi minun pillini mukaan.” Hän valitti kerran, että hänen musiikkiaan ei huomioitu, edes hänen kotikaupungissaan. ”Kerran vuodessa joku kopioi ehkä kappaleen minulta tai pyytää minua soittamaan jotain erityistä - varmasti ei useammin … Jos kukaan ei koskaan esitä mielipidettä tai osoita pienintäkään kiinnostusta tuotoksiinsa, menettää ajan myötä paitsi kaiken ilon niistä myös kaiken kyvyn arvioida niiden arvoa.”
Mutta jos 1830-luku oli ollut pitkä turhautumisen ja itseepäilyn jakso säveltäjä Fanny Mendelssohn Henselille, 1840-luku toisi mukanaan pitkään odotettua hyvitystä. Merkittävä käännekohta hänen elämässään oli yhdeksän kuukauden matka, jonka hän ja Wilhelm tekivät Italiaan vuosina 1839 ja 1840 - myös ensimmäinen kerta, kun Fanny vietti merkittävän ajan poissa perheensä luota. Vielä parempaa oli aito ihailu ja kunnioitus, jota Fanny tunsi monilta matkan varrella tapaamiltaan muusikoilta.
Roomassa he tapasivat nuoren ranskalaisen säveltäjän Charles Gounod'n, Ranskan arvostetun Prix de Rome -palkinnon tuoreen voittajan, ja ystävystyivät hänen kanssaan nopeasti lämpimästi. Gounod oli itse asiassa aidosti häikäistynyt Fannysta (todisteet viittaavat siihen, että hän saattoi olla jopa rakastunut tähän): ”Rouva Hensel oli erittäin oppinut muusikko ja soitti pianoa hyvin. Pienestä, hontelosta vartalostaan huolimatta hän oli erinomaisen älykäs nainen, täynnä energiaa, jonka saattoi lukea hänen syvistä, tulisista silmistään. Kaiken tämän lisäksi hän oli erittäin lahjakas pianisti. Hänellä oli harvinaisia sävellyslahjoja, ja moni ’Sanattomista lauluista’, jotka julkaistiin hänen veljensä teosten joukossa ja tämän nimellä, oli hänen.”
Gounod pystyi tietyssä määrin antamaan vanhemmalle naiselle itseluottamusta, jota tämä ei ollut aiemmin tuntenut, eikä hän ollut ainoa, joka häntä ihaili. Katsoessaan taaksepäin Italian-aikaansa Fanny totesi, että ”varhaisnuoruudessani minua ei ole koskaan kosiskeltu niin kuin nyt, ja kuka voi kieltää, ettei se ole hyvin miellyttävää ja imartelevaa.”
Yksi tämän luovan uudistumisen ensimmäisistä hedelmistä oli pianokappaleiden sarja, jonka hän kirjoitti vuonna 1841 kuvaamaan vuoden kaikkia 12 kuukautta, Das Jahr. Partituuri kirjoitettiin erityisesti sävytetylle paperille runonpätkien rinnalle, ja hänen miehensä lisäsi siihen sarjan ihastuttavia kuvituksia. Siitä tuli yksi Fannyn ja Wilhelmin kauneimmista yhteistöistä.
Sana Felix Mendelssohnin lahjakkaasta mutta suurelta osin tuntemattomasta sisaresta alkoi vähitellen levitä. Lisää kannustusta tuli Robert von Keudellin, nuoren harrastelijamuusikon ja tulevan diplomaatin muodossa, josta tuli luotettu neuvonantaja ja uskottu. Sitten 1840-luvun puolivälissä Fanny tapasi ensimmäistä kertaa virtuoosipianisti ja säveltäjä Clara Schumannin (Robertin vaimon), ja naiset ihastuivat toisiinsa lähes välittömästi. Clara kuvaili Fannya ”sielunkumppaniksi” ja ”aikansa merkittävimmäksi naismuusikoksi.”
Heillä oli luultavasti paljon puhuttavaa, ei vähiten siksi, että molemmat työstivät parhaillaan pianotrioja. Mutta kun Claran oma g-mollitrio on huolella hiottu ja täynnä klassista tasapainoa, Fannyn d-mollitrio ottaa enemmän harmonisia riskejä ja omaksuu lähes villin ja kiihkeän energian. Kaiken kaikkiaan tämä on musiikkia, joka näyttää meille aivan toisen puolen naisesta, joka saattoi olla niin epävarma luovista lahjoistaan; se vaatii huomiotamme, ja sen tunnekaarta koskettaa jokin täyttä vihaa lähellä oleva.
1840-luvun merkittävänä kamarimusiikkiteoksena pianotrio näytti ennakoivan Fannyn luovan kehityksen uutta vaihetta, ja se on edelleen yksi hänen suurimmista saavutuksistaan.
Hänen maineensa jatkoi nousuaan. Ja sen sijaan että hän olisi lähtenyt kustantajien perään, nämä tulivat lopulta hänen luokseen, kun kaksi berliiniläistä kustantamoa lähestyi häntä vuonna 1846 ja kutsui hänet kokoamaan teoksistaan paketin. Viimein Fanny päätti uhmata Felixiä ja ottaa tarjouksen vastaan, kirjoittaen veljelleen pian sen jälkeen:
Naura minulle tai älä, miten haluat: pelkään veljeäni 40-vuotiaana, kuten pelkäsin isää 14-vuotiaana - tai osuvammin sanottuna, haluan miellyttää sinua ja kaikkia, joita olen rakastanut koko elämäni. Ja kun nyt tiedän etukäteen, ettei niin tule käymään, tunnen oloni MELKO epämukavaksi. Sanalla sanoen, olen alkamassa julkaista …
Annettuaan veljelleen hetken aikaa vetää syvään henkeä hän jatkoi:
Toivon, ettei tämä häiritse sinua millään tavalla, sillä kuten näet, säästääkseni sinua kaikilta mahdollisilta epämiellyttäviltä hetkiltä olen edennyt täysin omin päin, ja toivon, ettet ajattele minusta pahaa. Jos se onnistuu, eli jos ihmiset pitävät kappaleista ja saan lisää tarjouksia, tiedän sen olevan minulle suuri kannustin, jota olen aina tarvinnut luodakseni. Jos ei, olen siinä pisteessä, jossa olen aina ollut, enkä ole pahoillani; ja jos sitten työskentelisin vähemmän tai lopettaisin työnteon kokonaan, ei sekään menettäisi mitään.
Vaikka Felixiltä kului kokonainen kuukausi vastaukseen, ikään kuin hän olisi tarvinnut aikaa tiedon sisäistämiseen, hänen parempi puolensa voitti lopulta: ”vasta tänään, kovasydäminen veli, ryhdyn vastaamaan ystävälliseen kirjeeseesi”, hän kirjoitti. ”Lähetän sinulle ammatillisen siunaukseni ammattikuntaan liittymisestä - olkoon sinulla paljon onnea ilahduttaessasi muita; saat maistaa vain kirjailijuuden makeutta etkä lainkaan sen katkeruutta; heittäköön yleisö sinua ruusuilla, ei koskaan hiekalla.”
Tällaiset sanat merkitsivät Fannylle maailmaa. ”Felix on kirjoittanut”, hän kirjoitti päiväkirjaansa, ”ja antanut minulle ammatillisen siunauksensa ystävällisimmällä tavalla. Tiedän, ettei hän ole aivan tyytyväinen sydämensä pohjassa, mutta olen iloinen, että hän on sanonut minulle asiasta ystävällisen sanan.”
Kolme Lieder-sarjaa sekä vielä kolme sarjaa Sanattomia lauluja (yksin pianolle) julkaistiin asianmukaisesti opuksina 1-7 Fanny Henselin nimellä. Kaikki saivat yksimielisen myönteisiä arvosteluja.
Näytti siltä, että Fanny oli vihdoin nousemassa veljensä varjosta. Hän alkoi valmistella lisää käsikirjoituksia kustantajille. Seuraavana keväänä Felix kirjasi, ettei ollut koskaan nähnyt sisartaan ”näin hyvinvoivan ja terveen näköisenä”.
Valitettavasti aika oli myös nopeasti loppumassa häneltä, tavalla, jota kukaan ei olisi voinut ennakoida.
14. toukokuuta 1847 aamulla hän luki erittäin imartelevan arvostelun laulusarjastaan Gartenlieder (op 3) arvostetusta saksalaisesta musiikkilehdestä. Myöhemmin samana päivänä hän piti kotona uutta harjoitusta Sonntagsmusiken-sarjaa varten, kun hän yhtäkkiä menetti tunnon käsistään. Tätä oli tapahtunut ennenkin, eikä Fanny hätääntynyt kohtuuttomasti, vaan poistui huoneesta hieromaan niitä etikalla ja käski kuoron jatkaa laulamista. ”Miten kauniilta se kuulostaa”, he kuulivat hänen huutavan viereisestä huoneesta. Nämä osoittautuivat hänen viimeisiksi sanoikseen - hetkeä myöhemmin hän oli romahtanut aivoverisuonen repeämän vuoksi, ja muutamassa tunnissa hän oli kuollut.
Kun uutinen tavoitti Felixin (joka oli tuolloin Lontoossa), se musersi hänet käytännössä. Hän ei ehtinyt takaisin hautajaisiin ajoissa ja itki käytyään Fannyn haudalla lähes taukoamatta useita viikkoja. Ikään kuin tajuten nyt täysin hulluuden siinä, että oli auttanut tukahduttamaan hänen musiikkiaan niin pitkään, hän ryhtyi heti järjestämään hänen sävellystensä lisäjulkaisuja ja onnistui saamaan liikkeelle kaksi lisää Lieder-sarjaa, joitakin pianokappaleita ja pianotrion (kaikki julkaistiin lopulta vuonna 1850). Hän käytti aikaa myös kirjoittaakseen oman musiikillisen muistomerkkinsä sisarelleen, koskettavan ja elegisen jousikvartettonsa f-mollissa op. 80.
Mutta Felix ei ollut itsekään terve mies tässä vaiheessa, ja vuosien krooninen ylityö sekä hänen oma lohduton surunsa kiihdyttivät hänen omaa traagisen varhaista kuolemaansa kuusi kuukautta myöhemmin, myös katastrofaalisen aivohalvauksen seurauksena. Ennen sitä hän oli ilmaissut toiveensa, että kuolema on paikka, jossa ”on yhä musiikkia mutta ei enää surua eikä eroja.”
Jos kaksi sisarusta olisi elänyt vielä kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta, kuten parempi terveys todella olisi sallinut, on varsin todennäköistä, että Felix olisi voittanut ennakkoluulonsa ja hyväksynyt sisarensa täysin säveltäjäkollegaksi, kun taas Fanny olisi voinut kukoistaa kuten ei koskaan ennen ja kirjoittaa paljon lisää merkittäviä teoksia.
Ennen kaikkea hän olisi voinut toimia esikuvana ja lipunkantajana muille naissäveltäjille, jotka yrittivät raivata tiensä 1800-luvun lopulla - aikana, jolloin maailma oli vähitellen muuttamassa suhtautumistaan naissäveltäjiin, joskin hyvin hitaasti.
Mutta niin ei käynyt - ja valitettavasti suurin osa Fanny Mendelssohnin musiikista on yhä julkaisematonta, esittämätöntä ja täysin tuntematonta nykyään.
Lisää David Hackettin tekstejä osoitteessa www.musicbytheyear.com