Kolme suurta pianistia, osa 1 - Maurizio Pollini
article
D
David Hackett6 min read|7. June 2026
Vaikka hän oli yli kahdeksankymmenen ja hänen terveytensä oli ollut jo pitkään heikko, uutinen Maurizio Pollinin kuolemasta tuli silti todellisena järkytyksenä. Hän oli jatkanut soittamista ja musiikista puhumista lähes loppuun asti, mies, joka pysyi uskollisena nuoruutensa visioille, ja hänen virheetön tekniikkansa oli tuskin kärsinyt vanhuuden vaivoista.
Hänen poismenonsa muistutti siitä, että myös sitkeimpienkin esittäjien on jonakin päivänä jätettävä lava, jota he ovat niin kauan koristaneet. Sama on koskenut kahta muuta pianismin titaania Pollinin sukupolvesta - Radu Lupua, jonka menetimme surullisesti vuonna 2022, ja Alfred Brendeliä, joka on onneksi yhä keskuudessamme, vaikka onkin nyt 93-vuotias ja on jo kauan sitten lopettanut soittamisen.
Kohtasin nämä kolme suurta pianistia ensimmäisen kerran elämäni muotoutumisvaiheessa, ja jokaisesta tuli suuri vaikuttaja siihen, miten ymmärrän ja arvostan klassista pianorepertoaaria. Pollinilla, Lupulla ja Brendelillä oli kieltämättä joitakin yhteisiä piirteitä: kaikki kolme olivat pohjimmiltaan vaatimattomia, älyllisiä miehiä, joilla ei ollut aikaa tehostelle, ja kaikki lähestyivät taidettaan syvimmällä rehellisyydellä ja nöyryydellä. Mutta myös erot heidän välillään olivat kiinnostavia ja opettavaisia. Jokainen heistä tuntui edustavan omaa pianistista huippuaan: Pollini oli teknisesti loistavin kolmesta, Lupu luonnollisin ja orgaanisin, Brendel omintakeisin ja älyllisin.
Mutta koska Pollinin poismeno painaa yhä mielessä, halusin omistaa tämän ensimmäisen artikkelin (kolmesta) hänelle. Hän ja minä tunnemme toisemme jo pitkältä ajalta. Yksi teoksista, jotka veivät minut klassisen musiikin pariin, oli hänen tekemänsä vanha levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta kapellimestari Claudio Abbadon ja Wienin filharmonikkojen kanssa. Esitys oli niin vaivaton ja tulkinta niin tarkkanäköinen, että oletin monen vuoden ajan (levynkansitekstin ollessa asiasta epämääräinen) sen olleen huolellisesti viilattu studiolevytys. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että kyseessä oli ollut yksityinen esitys, joka oli tallennettu (ja filmattu) yhtenä ottona. Live-esitysten ei pitäisi koskaan olla niin hyviä, ja silti tämä oli. Pollinin soitto oli maagista.
Vasta kuunnellessani Pollinin muita levytyksiä, olivatpa ne Beethovenia, Chopinia tai Schumannia, toista wieniläiskoulukuntaa tai hänen nuoruutensa avantgardisteja (Boulez, Stockhausen, Nono), tulin tunnistaneeksi hänen suurimman ominaisuutensa esittäjänä. Hän oli ennen kaikkea ylivertainen musiikillinen arkkitehti, mies, joka pohti sävellyksen kokonaismuotoa yhtä perusteellisesti kuin sen yksityiskohtia. Hän oli lähes vertaansa vailla kyvyssään liikkua vaivattomasti musiikkiteoksen kaikkein erilaisimpien säikeiden välillä ja saada jokainen niistä kuulostamaan loogisimmalta ja luonnollisimmalta kehitykseltä.
Ehkä hänen soitossaan oli jonkinlaista absolutismia, joka teki tämän mahdolliseksi. Pollini ei koskaan tyrkyttänyt itseään liikaa musiikille, ei ryhtynyt liian tunteelliseksi eikä ottanut vapauksia. Säveltäjän aikeiden välittäminen oli hänen päätavoitteensa: siksi hän käytti parhaissa esityksissään vain kaikkein ohuinta suodatinta. Tämä saattoi toisinaan johtaa syytöksiin kylmyydestä, erityisesti hänen Chopin-tulkinnoissaan. Mutta usein unohdetaan, että Chopin itse oli pianisteista vaatimattomin ja vähiten ilmeikäs ja antoi mieluiten musiikin puhua puolestaan ilman liiallista esityksellistä draamaa. Hän olisi lähes varmasti hyväksynyt Pollinin menetelmät.
Vaikka Pollinin soiton periaatteet muuttuivat pitkän uran aikana vain vähän, saman voi sanoa hänestä yleisemminkin: hänen arvonsa pysyivät lähes samoina hänen ollessaan seitsemänkymppinen kuin puoli vuosisataa aiemmin.
Lapsuus vaikutti väistämättä suuresti hänen luovaan kehitykseensä. Pollini syntyi Milanossa vuonna 1942; hänen äitinsä oli koulutettu pianisti ja laulaja, isä tunnettu arkkitehti ja eno johtava modernistinen kuvanveistäjä. Sen seurauksena, kuten Pollini muisteli, ”kasvoin kodissa, jossa oli taidetta ja taiteilijoita. Vanhat teokset ja uudet teokset elivät rinnakkain osana elämää. Se oli itsestäänselvyys.”
Hänen lahjakkuutensa pianon ääressä oli pian ilmeinen, ja voitettuaan arvostetun kansainvälisen Chopin-kilpailun Varsovassa vain 18-vuotiaana yksi tuomariston jäsenistä, legendaarinen pianisti Arthur Rubinstein, sanoi Pollinin olevan jo ”teknisesti parempi” kuin kukaan heistä.
Mutta juuri kun loistava ura oli avautumassa, nuori mies näytti empivän ja horjahtavan. Kun eräs Lontoon johtava orkesteri tarjosi hänelle konserttisarjaa, hän kieltäytyi peläten, ettei ollut siihen valmis. Syvällä sisimmässään hän aisti, ettei ollut vielä valmis lukittautumaan ”suljettuun lokeroon konserttipianistina”. Hän halusi myös kovasti laajentaa näkemyksiään nuoruudessaan pääasiassa soittamansa Chopinin ulkopuolelle, vaikka Chopin pysyisikin elinikäisenä rakkautena (”on hämmästyttävää, että niin täysin henkilökohtainen musiikki pystyy valloittamaan kaikki”, hän sanoi kerran säveltäjästä).
Kun Pollini palasi konserttilavalle, se tapahtui paljon enemmän hänen omilla ehdoillaan. Siinä missä jotkut esiintyjät nauttivat hyvästä elämästä ja saattoivat antaa yli sata konserttia vuodessa, Pollini antoi harvoin yli kolmekymmentä. Pohjimmiltaan ujo mies kieltäytyi monta vuotta puhumasta paljon konserttien välillä tai antamasta haastatteluja. ”Hän ei sano paljon, mutta ajattelee varsin paljon”, kapellimestari ja säveltäjä Pierre Boulez sanoi hänestä kerran. Vasta vanhana Pollini näytti rentoutuvan ja muuttuvan kiinnostavaksi haastateltavaksi, jossa näkyi odottamatonta lämpöä, huumoria ja inhimillisyyttä, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen aiemman viileän ulkokuorensa kanssa.
Nuorena Pollini kehitti kaksi tärkeää ja elinikäistä intohimoa. Ensimmäinen oli vasemmistopolitiikkaan sitoutuminen maassa, jota leimasivat kroonisen epävakauden ja levottomuuden vuodet. Vaikka hän toisinaan flirttaili vasemmiston äärimmäisempien aatteiden kanssa, hän väitti aina, että hänen osallistumisensa oli suora vastaus äärioikeistolaisiin virtauksiin, jotka olivat yhä voimissaan hänen maassaan ja joita Pollini kuvaili (aina elämänsä loppuun asti) vakavaksi uhaksi Italian demokratialle.
Hänen aktivisminsa rajoittui pääasiassa musiikin tekemiseen. Suuren kapellimestariystävänsä Claudio Abbadon kanssa hän järjesti Milanossa ilmaiskonsertteja työläisille, opiskelijoille ja kaikille, joilla ei normaalisti ollut varaa klassisiin tapahtumiin. Väistämättä joillakin niistä oli poliittisia sävyjä. Kun Pollini halusi aloittaa yhden konsertin lukemalla ääneen Vietnamin sotaa arvostelevan julkilausuman, yleisön meteli hukutti hänen sanansa, minkä jälkeen paikalle tuli poliisi ja hajotti tilaisuuden.
Toinen suuri intohimo, jonka Pollini kehitti nuoruudessaan, oli avantgardesäveltäjien puolestapuhuminen. Hänestä tuli erityinen Boulezin, Stockhausenin ja Nonon musiikin puolestapuhuja, ja hän esitti näiden kolmen säveltäjän kokeellisimpia ja haastavimpia teoksia vielä vanhanakin samalla kun valitti, etteivät ne päässeet läpi kulttuurin valtavirtaan.
Pollinille oli edelleen erittäin tärkeää tarttua oman aikansa musiikkiin riippumatta siitä, millaisia haasteita se asetti, ja ennen kaikkea siksi, että hänen mielestään jokaisen sukupolven suurimmassa taiteessa oli jotakin luonnostaan edistyksellistä. ”Taide on vähän kuin yhteiskunnan unia”, hän sanoi. ”Ne näyttävät antavan vähän. Mutta nukkuminen ja unelmointi ovat elintärkeitä siinä mielessä, ettei ihminen voisi elää ilman niitä. Samoin yhteiskunta ei voi elää ilman taidetta.”
Vaikka hän kokosi valtavan, Bachista Boulezin aikaan ulottuvan ohjelmiston, Pollini väitti aina, että parhaatkin esittäjät pystyvät antamaan yleisölle elinaikanaan vain rajallisesti. ”Päätökseni ottaa teos ohjelmistooni perustuu täydelliseen varmuuteen siitä, etten koskaan kyllästy valitsemiini teoksiin”, hän sanoi vuonna 2014. ”Pianistin ohjelmistossa on teoksia, joita hän soittaa yhä uudelleen ja uudelleen eri tilanteissa ja kaupungeissa. Hänen on opeteltava ne ja opeteltava ne uudelleen. Hänellä täytyy olla niihin erityinen ja kestävä suhde… [Minun täytyy] tuntea tarve erityiseen yhteyteen, mikä edellyttää vakavaa, tunnollista ja toistuvaa perehtymistä. Pidän siksi kiinni periaatteesta, että soitan asioita, joista tiedän varmasti, etten koskaan kyllästy niihin.”
Lukemattomat ihailijat ovat silti arvostaneet hänen pyrkimystensä laaja-alaisuutta, heidän joukossaan hänen aikalaisensa Alfred Brendel, joka kirjoitti kerran, että suuri teos ”täytyy herättää jatkuvasti eloon ja saattaa suhteeseen oman aikamme kanssa. Oikein käsiteltynä tuloksen pitäisi olla kaukana musiikillisesta kulutuskulttuurista ja henkisestä velttoudesta. Ihannetapauksessa esittäjän tulisi puolustaa unohdettua ja uutta vakiintuneiden mestariteosten rinnalla eikä millään tavoin sulkea pois kuuluisia teoksia vain siksi, että ne ovat kuuluisia. Ohjelmissaan Maurizio Pollini on ihailtavasti pysynyt tällä tiellä.”
Entä itse piano? Pollinille se oli ”melko neutraali instrumentti”, ja silti sillä oli ”rajaton kyky muuntautua… Nähdä, miten tämä instrumentti todella reagoi ja antaa periksi sille, mitä haluaa tehdä, sille, mitä tavoittelee, on jotain aivan poikkeuksellista.
”Siksi”, hän päätti yhdessä viimeisistä haastatteluistaan, ”olen yhä niin onnellinen siitä, että olen pianisti.”
Lisää David Hackettin tekstejä voit lukea osoitteessa www.musicbytheyear.com