Kun Sergei oppi ajamaan autoa
article
D
David Hackett3 min read|9. July 2026
Hän oli yksi 1900-luvun eniten esitetyistä säveltäjistä, ja hänen kiistattomia klassikkojaan ovat esimerkiksi Klassinen sinfonia, Rakkaus kolmeen appelsiiniin, Alexander Nevsky, Pekka ja susi ja Romeo ja Julia.
Mutta mitä Sergei Prokofiev teki, kun ei ollut kirjoittamassa mestariteoksiaan?
Hänellä oli useita pääasiallisia harrastuksia: shakki (jota hän pelasi lähes ammattilaistasolla), kirjoittaminen (hänen päiväkirjakokoelmansa kuuluu kirjallisuushistorian hienoimpiin) ja Christian Science -kirkossa käyminen. Mutta hänellä oli muitakin intohimoja.
”Minulla on sellainen heikko kohta koneisiin”, hän tunnusti kerran juuri ostettuaan uuden Underwood-kirjoituskoneen 52 dollarilla (noin 1000 dollaria nykyrahassa) ja toivoen päivittävänsä joskus sähköiseen pikakirjoituskoneeseen.
Mutta hän oli suunnilleen samanlainen autojen suhteen, ja asuessaan Pariisissa 1920-luvulla hän päätti, että oli korkea aika päästä ratin taakse.
”Tänään oli ensimmäinen ajotuntini”, hän kirjoitti päiväkirjaansa 13. joulukuuta 1926. Hän oli ilmoittautunut Versigny-kouluun, jossa hänen suuri maanmiehensä Igor Stravinsky oli myös ottanut tunteja:
Ajoimme Bois de Boulognelle, missä [opettaja] selitti kaikkien vipujen toiminnan. Kauhukseni niitä oli paljon enemmän kuin olin odottanut. Kaikki kytkimen irrottaminen, vaihteiden vaihtaminen ja niin edelleen pelästytti aivoni täysin, ja kun auto sitten todella liikkui, pelkäsin törmääväni johonkin.
Kaiken kaikkiaan tunti sujui äärimmäisen jännittyneessä ilmapiirissä, ja palasin kotiin tieteen monimutkaisuuden lamaannuttamana, lohdutuksenaan vain ajatus siitä, että usein tapaa yhdeksäntoistavuotiaita idiootteja, jotka ovat auton ajamisen taidon mestareita. Jos he pystyvät siihen, pystyn minäkin!
Toisella tunnilla kaksi päivää myöhemmin, ja yhä ilman selvää käsitystä siitä, miten auto saadaan liikkumaan eteenpäin, hänen piti selvitä vilkkaasta risteyksestä (”voi kauhistus!”). Huhut alkoivat sillä välin levitä siitä, että kuuluisan säveltäjän oli nähty ”viilettävän” ympäri Bois de Boulognea. Eräs hänen ystävänsä kuuli kahden ohikulkijan kommentoivan: ”Prokofievilla ei taida mennä kovin hyvin - hän opettelee ajamaan taksia!”
Mutta keväällä 1927 Prokofiev suoritti ajokokeensa, läpäisi sen ensimmäisellä yrittämällä ja sai ylpeänä käsiinsä ajokorttinsa eli carte rose, muutaman päivän kuluttua. Muutaman lisätunnin jälkeen hänen itseluottamuksensa kasvoi entisestään. Pian hän ajoi autollaan - aluksi valtavalla, käytetyllä Ballotilla (jota hän vertasi ”vanhaan aristokraattiin”), myöhemmin korvattuna ketterämmällä Chevroletilla - kaikkialle. Hän ajoi ympäri Pariisia, teki retkiä maaseudulle ja alkoi kesällä tehdä paljon pidempiä matkoja syvälle Ranskan sisämaahan.
Rikkoutumiset olivat yleisiä - hän oli jatkuvasti viemässä autoaan korjaamolle maalattavaksi uudelleen, joskus voideltavaksi, joskus puuttuvien osien korvaamiseksi. Matka-ajat saattoivat olla nykymittapuulla hitaita, vaikka Prokofiev nautti ajoneuvonsa ketteryyden testaamisesta äärimmilleen. Hän kirjasi ahkerasti keskinopeutensa jokaisen ajopäivän päätteeksi ja katsoi samalla, kuinka pitkälle nopeusmittarin sai työnnettyä, ja pääsi kerran lähes 100 km/h Orléansin ja Pariisin välisellä tiellä.
Hän ei myöskään epäröinyt ajaa autollaan pitkiä matkoja. Eräs tiedusteluretki Lounais-Ranskaan, kesäksi vuokrattavan lomakodin löytämiseksi, vei Prokofievin ja hänen nuoren perheensä aina etelään Bordeaux'hon asti, matkan varrella runsaasti kiertoteitä. Takaisin Pariisissa hän kirjasi ylpeänä ”matkan lopputuloksen: 1 688 kilometriä seitsemässä päivässä.”
Mutta vaikka ajaminen oli hauskaa 1920-luvulla, se saattoi olla myös vaarallista yhä alkeellisilla, huonopintaisilla teillä. Prokofievilla oli jatkuvasti kolhuja ja naarmuja. Kun hän kerran haki autonsa korjauksen jälkeen, hän onnistui ”rutistamaan yhden lokasuojista” poistuessaan korjaamolta, ja pian sen jälkeen ”ajamaan Turkin suurlähetystölle kuuluvan auton perään, joka oli hidastanut liian nopeasti edessäni.”
Toisella kerralla hän oli kyydissä säveltäjätoverien Igor Stravinskyn ja Vittorio Rietin kanssa Ranskan Rivieralla. Yksi Stravinskyn pojista ajoi, ja isä torui häntä siitä, että piti varoa vuohia, kun heidän autonsa melkein kaatui kosketettuaan muuria - jokin, mikä olisi voinut ”samalla kertaa viedä toimintakyvyttömäksi melkoisen määrän säveltäjiä”, kuten Prokofiev kuivasti totesi.
Hän itse oli onnekas selvitessään vakavalta vammalta syksyllä 1929, kun hän suistui tieltä kovaa vauhtia Pariisin lähellä, vaikka sai sen jälkeen aivotärähdyksen ja makasi viisi päivää vuoteessa. Hän myös venytti joitakin lihaksia toisessa kädessään, mikä esti häntä soittamasta pianoa useisiin kuukausiin.
Prokofiev ei tietenkään ollut kaukana yksin siinä, että ajan uusi autohulluus tempasi hänet mukaansa, ei edes oman ammattikuntansa jäsenten joukossa.
Aina kun hän ja Stravinsky tapasivat kahvilla Pariisissa, he saattoivat valittaa siitä, kuinka huonosti heille maksettiin työstään, tai kiistellä kiihkeästi oopperan kirjoittamisen ansioista. Mutta useimmiten, Prokofiev tunnusti, ”suurin osa keskustelustamme itse asiassa pyörii autojen ympärillä.”
Lisää David Hackettin tekstejä voit lukea osoitteessa www.musicbytheyear.com