Ne, joita jumalat rakastavat...
article
D
David Hackett7 min read|13. October 2026
Länsimaisen musiikin historiassa on vain vähän sellaista, mikä olisi koskettavampaa kuin nuoren nerouden katkeaminen kesken kukoistuksen.
Tarkastelemme (ja juhlimme) viiden vähemmän tunnetun säveltäjän elämää kolmen viime vuosisadan ajalta. Jokainen heistä valaisi hetken taivasta ennen kuin palasi aivan liian nopeasti varjoihin.
Giovanni Battista Pergolesi (Syntynyt 4. tammikuuta 1710, Jesi. Kuollut 16. maaliskuuta 1736, Pozzuoli)
Ensimmäinen säveltäjämme Giovanni Pergolesi oli barokkimusiikin James Dean: nouseva tähti hetkessä, poissa seuraavassa, ja siitä lähtien ikuisesti puheenaihe. Hän ylsi naurettavan lyhyessä urassaan siihen, mitä monet säveltäjät tavoittelevat koko elämänsä.
Jesissä Italian itärannikolla vuonna 1710 syntyneestä nuoresta Giovannista näkyi varhain, että hänellä oli epätavallinen musiikillinen lahjakkuus. 15-vuotiaana hänet lähetettiin Napoliin opiskelemaan Conservatorio dei Poveri di Gesù Cristo -konservatorioon, jossa hän pian sai maineen taitavana viulistina, urkurina ja säveltäjänä.
Pergolesin suuri läpimurto koitti vasta 23-vuotiaana hänen opera seriallaan Il Prigionier Superbo (Ylpeä vanki). Mutta yleisöä ei villinnyt Il Prigionier itse, vaan kaksinäytöksinen koominen (buffa) intermezzo nimeltä La Serva Padrona (Palvelijattaresta emäntä), jonka Pergolesi oli livauttanut teoksen keskelle. Tämä rohkea kappale piiasta, joka on ovelampi kuin pomonsa, saavutti pian suuren suosion omillaan ja oli 1700-luvun vastine virusilmiölle.
Se oli niin suosittu, että kun sitä myöhemmin esitettiin Pariisissa, se sytytti niin sanotun ”Querelle des Bouffons” -kiistan (koomisten näyttelijöiden riita) - kiihkeän väittelyn vakavan ranskalaisen oopperan ystävien ja uuden italialaisen koomisen tyylin ihailijoiden välillä. Pergolesista tuli tahtomattaan tämän oopperakamppailun keulakuva.
Kasvavasta menestyksestään huolimatta Pergolesin terveys oli hauras. Vääntynyt jalka, todennäköisesti polion seurauksena, ja tuberkuloosin tappava alkuvaihe ajoivat hänet lopulta hakemaan lohtua fransiskaaniluostarista Pozzuolissa.
Täällä hän sävelsi tunnetuimman teoksensa, Stabat Materin. Legendan mukaan hän kirjoitti musiikin kuumeisessa kiihkossa kilpaa ajan kanssa, jotta saisi sen valmiiksi ennen lähestyvää kuolemaansa. Pitääpä tarina täysin paikkansa tai ei, se tuo hänen elämäntarinaansa ehdottomasti dramaattista särmää.
Maaliskuun 16. päivänä 1736, 26-vuotiaana, Giovanni Battista Pergolesi teki viimeisen kumarruksensa. Hänet laskettiin lepoon fransiskaaniluostariin, ja hän jätti jälkeensä jäljen musiikin maailmaan, joka vaikuttaisi säveltäjiin sukupolvien ajan.
Juan Crisóstomo Arriaga (Syntynyt 27. tammikuuta 1806, Bilbao. Kuollut 17. tammikuuta 1826, Pariisi)
Nyt tulemme säveltäjään, joka valitettavasti ei ehtinyt edes kolmannelle vuosikymmenelleen. Mutta kaikki ei ollut huonoa Arriagan lyhyessä mutta loistavassa elämässä. Hän oli kotoisin musikaalisesta perheestä Bilbaosta Pohjois-Espanjasta, ja hänellä oli yksi säveltäjien upeimmista nimistä - Juan Crisóstomo Jacobo Antonio de Arriaga y Balzola. Hän myös syntyi samana päivänä kuin Wolfgang Amadeus Mozart (täsmälleen viidenkymmenen vuoden päässä) ja oli Mozartin tavoin ihmelapsi. Näistä syistä häntä alettiin myöhemmin kutsua ”espanjalaiseksi Mozartiksi”.
Yksitoistavuotiaana Arriaga oli jo kirjoittanut ensimmäisen oopperansa, Los Esclavos Felices (Onnelliset orjat). ”Ilman mitään tietoa harmoniasta Juan Crisóstomo kirjoitti espanjalaisen oopperan, jossa oli ihania ja täysin omaperäisiä ideoita”, kuului yhden hänen opettajansa tuomio useita vuosia myöhemmin.
15-vuotiaana Arriaga oli enemmän kuin valmis jättämään Bilbaon ja jatkamaan opintojaan Pariisin konservatoriossa. Kun konservatorion äreä johtaja Luigi Cherubini kuuli ensimmäistä kertaa yhden hänen sävellyksistään, hän huudahti innoissaan: ”Kuka tämän on kirjoittanut?” Kun hänelle kerrottiin, että kyseessä oli nuori espanjalainen, hän vastasi: ”Hämmästyttävää - sinä olet itse musiikki!”
Arriaga ei vain menestynyt opinnoissaan, vaan hänestä tuli jopa konservatorion opetusassistentti, ja hän hämmästytti sekä oppilaita että henkilökuntaa hienostuneella harmonian ja kontrapunktin hallinnallaan. Eräässä vaiheessa hän sävelsi kahdeksanäänisen fuugan, jota Cherubini on kuulemma sanonut ”mestariteokseksi”.
On mahdotonta tietää, miten tämä innostava nuorukainen olisi kehittynyt, ellei hän olisi traagisesti kuollut keuhkosairauteen kymmenen päivää ennen 20-vuotissyntymäpäiväänsä. Vaikka hänen luova elämänsä oli raa'an lyhyt, hän ehti silti tuottaa kourallisen sävellyksiä (mukaan lukien sinfonian ja kolme jousikvartettoa), jotka tekevät yhä hiljaisen vaikutuksen omaperäisyydellään ja tunnesyvyydellään ja osoittavat kypsyyttä, joka ei vastannut hänen nuoruuttaan.
Julius Reubke (Syntynyt 23. maaliskuuta 1834, Hausneindorf. Kuollut 3. kesäkuuta 1858, Dresden)
1800-luvun alku näyttää olleen erityisen huono aika kenelle tahansa, joka halusi tulla suureksi säveltäjäksi ja elää samalla tavallisen pitkän elämän (köyhän Arriagan lisäksi voi ajatella vaikkapa Weberiä, Schubertia, Chopinia ja Mendelssohnia...).
Köyhä Julius Reubke oli erityisen epäonninen: hänen elämänsä katkesi lähes ennen kuin se ehti alkaa. Hän syntyi saksalaisessa Hausneindorfin kylässä (Harzin vuoristossa) musiikkiperinteeseen kasvaneeseen perheeseen. Hänen isänsä Adolf oli merkittävä urkurakentaja, ja kaksi hänen veljistään jatkoi perheyritystä. Mutta Juliuksella oli muita ajatuksia - hän ei halunnut rakentaa uruja, hän halusi soittaa niitä. Ja ennen kaikkea luoda niille jännittävää, uraauurtavaa uutta musiikkia.
17-vuotiaana hän opiskeli jo Berliinin konservatoriossa ja ystävystyi kapellimestari Hans von Bülowin kanssa, joka vaikuttui niin paljon (”konservatorion paras oppilas”), että välitti hänen nimensä Franz Lisztille. Tämä kutsui Reubken jatkamaan opintojaan luonaan Weimarissa.
Nuori Reubke olisi voinut tuntea maailman olevan hänen jalkojensa juuressa, ellei hänellä olisi jo ollut merkkejä etenevästä tuberkuloosista. Tietoisena siitä, että aikaa oli vähän, hän ponnisteli Weimarissa uusiin korkeuksiin ja sävelsi ne kaksi monumentaalista teosta, joihin hänen maineensa nykyään perustuu: b-molli-pianosonaatin ja Psalmiin 94 perustuvan urkusonaatin (molemmat vuodelta 1857).
Vaikka edellinen osoittaa tiettyä Lisztin vaikutusta, se on silti enemmän kuin pätevä suurteos. Jälkimmäinen taas oli Reubken mestariteos, ja sitä pidetään nykyään yhtenä 1800-luvun suurista urkuteoksista. Se on tuskin tunnistettavissa ”perinteiseksi” urkumusiikiksi. Reubken sonaatti on täynnä tulista, virtuoosista kirjoitusta, ukkosmyrsky musiikin muodossa. Se perustuu erityisen synkkään psalmiin ja siinä vallitsevat mollisävellajit, ja urut kuulostavat usein siltä kuin ne kanavoisivat Vanhan testamentin Jumalan vihaa.
Kenelle tahansa toiselle 23-vuotiaalle säveltäjälle tällainen häikäisevä musiikkiteos olisi ollut jonkin suuren alku. Mutta Reubkelle se oli jo loppu. Hän vietti suuren osan seuraavasta vuodesta hitaasti kuolemaa tehden, kunnes lopulta antautui väistämättömälle kesäkuussa 1858.
”Totisesti kukaan ei voi tuntea syvemmin sitä menetystä, jonka taide on kärsinyt Julius-poikanne myötä”, Liszt kirjoitti Reubke vanhemmalle, ”kuin se, joka on ihailevalla myötätunnolla seurannut hänen jaloja, vakaita ja menestyksekkäitä pyrkimyksiään viime vuosina ja joka tulee aina uskollisesti muistamaan hänen ystävyytensä.”
Mutta vaikka jäämme pohtimaan, mitä Reubke olisi vielä voinut saavuttaa, voimme silti olla kiitollisia niistä kahdesta ihmeellisestä ja ikuisesti tuoreen oloisesta sonaatista, jotka hän jätti jälkeensä.
Guillaume Lekeu (Syntynyt 20. tammikuuta 1870, Heusy. Kuollut 21. tammikuuta 1894, Poitiers)
Julius Reubken tavoin Guillaume Lekeun nimi olisi varmasti tunnetumpi nykyään, jos hänen elämänsä ei olisi katkennut niin julmasti - hänen kohdallaan pilaantuneeseen sorbettiin (joka johti lavantautiin) päivää hänen 24-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Kuollessaan hän oli jo taitava säveltäjä, jolla oli takanaan useita merkittäviä teoksia.
Vaikka Lekeu oli pohjimmiltaan myöhäisromantikko, johon sekä César Franck että Gabriel Fauré olivat vaikuttaneet, hänellä oli hyvin omaperäinen mieli ja luontaisesti eteenpäin katsova herkkyys. Jos hän olisi elänyt pidempään, voi vain ajatella, että hänellä olisi ollut jotain kiinnostavaa sanottavaa vielä vuosikymmeniä - jopa, voisi epäillä, Schoenbergin ja Stravinskyn jälkiromanttisessa maailmassa.
Lekeun lapsuus jakautui Belgiassa Verviersin lähellä sijaitsevan viehättävän Heusyn kylän ja Keski-Ranskan Poitiersin välille, kunnes perhe lopulta päätyi Pariisiin 1880-luvun lopulla. Vaikka hän oli osoittanut olevansa taitava muusikko, hän päätti ryhtyä muusikoksi tosissaan vasta Bayreuthin pyhiinvaellusmatkan jälkeen vuonna 1889, jolla hän kuuli muutamia Richard Wagnerin oopperoita (tämä saattoi olla 1800-luvun teini-ikäisen vastine rockkonserttiin menemiselle ja bändin perustamisunelmien kanssa kotiin palaamiselle).
Pariisiin palattuaan hän jatkoi yksityisiä sävellysopintojaan kahden arvostetun opettajan, César Franckin ja Vincent d'Indyn johdolla. Juuri d’Indy hioi hänen orkestrointitaitojaan ja kannusti hänen kunnianhimoaan. Vuonna 1891 Lekeu kilpaili Belgian Rooman palkinnosta ja voitti vaikuttavan toisen palkinnon kantaatillaan Andromède.
Seuraavien kolmen vuoden aikana Lekeu rakensi vaikuttavasti tämän menestyksen varaan: hän sävelsi sarjan kamarimusiikkiteoksia ja orkesterikappaleita, ja hänen musiikkinsa osoitti kasvavaa tunnesyvyyttä ja yhä innovatiivisempaa tapaa jäsentää ideoita. Sävellystavastaan hän sanoi kerran: ”vielä enemmän, siitä tulee outoa, hullua, kauhistuttavaa, mitä tahansa, mutta ainakin se on omaperäistä”. Hänen tunnetuin teoksensa on upea viulusonaatti G-duuri, jonka tilasi kuuluisa viulisti Eugène Ysaÿe.
Sitten tuli valitettavasti pilaantunut sorbetti. Lekeu haudattiin pienelle hautausmaalle lapsuudenkotinsa Heusyn kylään, ja hän jätti jälkeensä tuotannon, joka herättää edelleen kiinnostusta ja varmistaa, että hänen äänensä pysyy elävänä osana klassisen musiikin kaanonia.
Lili Boulanger (Syntynyt 21. elokuuta 1893, Pariisi. Kuollut 15. maaliskuuta 1918, Mézy-sur-Seine)
Marie-Juliette Olga ”Lili” Boulanger syntyi perheeseen, jonka kulttuuriset saavutukset olivat niin suuret, että moni muu hänen asemassaan olisi voinut tuntea itsensä hieman uhatuksi. Hän jakoi lapsuudenkotinsa (Pariisin 9. kaupunginosassa) äitinsä Raissa Myshetskayan, venäläisen prinsessan ja laulajan, iäkkään isänsä Ernest Boulangerin, koomisten oopperoiden kapellimestarin ja säveltäjän, joka oli voittanut arvostetun Rooman palkinnon jo vuonna 1835, sekä vanhemman sisarensa Nadian kanssa, josta oli määrä tulla yksi 1900-luvun suurista musiikinopettajista.
Mutta Lili näytti ottavan kaiken tämän rauhallisesti. Vaikka sisarusten välillä on täytynyt olla jonkin verran kilpailua, Nadia toimi myös tärkeänä tukena ja innoittajana Lilille koko tämän lyhyen elämän ajan. Heistä kahdesta juuri Lili osoitti todennäköisesti enemmän lupausta ja omaperäisyyttä säveltäjänä.
Ilmeisistä lahjoistaan huolimatta Lilin terveydessä oli jo huomattavia säröjä. Hän oli kärsinyt kroonisista sairauksista varhaislapsuudestaan asti, muun muassa kaksivuotiaana sairastetusta keuhkoputkikeuhkokuumeesta, joka oli heikentänyt hänen vastustuskykyään. Nämä terveysongelmat keskeyttivät usein hänen opintonsa ja luovan työnsä, mutta ne eivät koskaan lannistaneet hänen päättäväisyyttään - eivätkä hänen rohkeuttaan.
Vuonna 1912, 19-vuotiaana, hän päätti osallistua arvostettuun Rooman palkinnon kilpailuun. Vaikka hänen oli keskeytettävä ensimmäinen yrityksensä romahdettuaan kokeen aikana, hän palasi seuraavana vuonna ja voitti tällä kertaa ensimmäisen palkinnon kantaatillaan Faust et Hélène. Se oli häikäisevä saavutus, ei vähiten siksi, että hän oli ensimmäinen nainen, joka oli koskaan voittanut kilpailun.
Lyhyen elämänsä loppuajan Lili sävelsi vielä useita kantaatteja sekä erilaisia laulu- ja orkesteriteoksia. Hänen sävellyksensä katsoivat aina eteenpäin aikaansa nähden ja rakensivat Debussyn impressionistisen symbolismin varaan, mutta pysyivät herkkinä Ranskan uusimmille musiikkivirtauksille. Mutta pitkä ja kiinnostava luova ura, joka tälle nuorelle naiselle nyt näytti avautuvan, ei valitettavasti ollut hänen osansa, sillä hän kuoli suolistotuberkuloosiin maaliskuussa 1918, vain 24-vuotiaana.
Hänen vanhempi sisarensa Nadia sai aivan toisenlaiset kortit ja eli vielä kuusikymmentä vuotta, tunnettuna opetustyöstään Pariisin konservatoriossa sekä Royal College of Musicissa Lontoossa ja Juilliard Schoolissa New Yorkissa.
Kuten Pergolesin, Arriagan, Reubken ja Lekeun kohdalla, voimme vain ihmetellä, mitä muuta Lili Boulanger olisi voinut säveltäjänä saavuttaa, jos hänelle olisi suotu vertailukelpoinen määrä aikaa.