Yhdeksännen sinfonian kirous
article
D
David Hackett4 min read|20. April 2026
”Yhdeksännen sinfonian kirous” on taikausko, jonka mukaan säveltäjän yhdeksäs sinfonia jää hänen viimeisekseen ja hän kuolee ennen kuin ehtii saada kymmenettä valmiiksi.
Ajatus on peräisin Beethovenin monumentaalisesta yhdeksännestä sinfoniasta. Pian teoksen valmistumisen jälkeen Beethoven alkoi tehdä luonnoksia kymmenennelle, mutta kuoli ennen kuin ehti edistyä kovin pitkälle.
Koska hänen yhdeksäs sinfoniansa oli jo vienyt sinfoniamuodon ennennäkemättömiin mittoihin, syntyi myöhemmin myytti, jonka mukaan Beethoven oli haastanut luonnonlait yrittämällä kymmenettä ja maksanut siitä korkeimman hinnan.
Kuten Arnold Schoenberg kerran sanoi: ”näyttää siltä, että yhdeksäs on raja. Se, joka haluaa ylittää sen, joutuu poistumaan. Tuntuu siltä, että kymmenennessä meille voitaisiin paljastaa jotakin, mitä meidän ei vielä pitäisi tietää, mihin emme ole valmiita. Ne, jotka ovat kirjoittaneet yhdeksännen, seisoivat liian lähellä tuonpuoleista.” Sanaton uskomus oli, että yhdeksän sinfoniaa merkitsi ihmisen tiedonhalun rajaa, eräänlaista rajaa, jota yhdenkään säveltäjän, ei edes Beethovenin, ei pitäisi ylittää.
Mutta ilmeinen kysymys on, onko taikausko koskaan toteutunut käytännössä?
Ja vastaus on yllättävän pitkälle kyllä. Vuoden 1824, jolloin Beethoven valmisti yhdeksännen sinfoniansa, ja vuoden 1953 - 129 vuoden jakson - välillä, jolloin Shostakovich kirjoitti kymmenennen sinfoniansa, yksikään merkittävä säveltäjä ei kirjoittanut yli yhdeksää sinfoniaa. Tai ainakaan ei virallisesti. Aika moni pysähtyi yhdeksään, ikään kuin pelätessään mennä pidemmälle - heidän joukossaan Franz Schubert, Louis Spohr, Antonin Dvorak, Anton Bruckner, Gustav Mahler, Alexander Glazunov, Kurt Atterberg ja Ralph Vaughan Williams.
Jotkut olivat jopa tietoisia kirouksesta. 1900-luvun alun venäläinen säveltäjä Alexander Glazunov (1865 - 1936) pelästyi sitä niin, ettei kyennyt saamaan yhdeksättä sinfoniaansa valmiiksi, saati kymmenettä. Hän laski kynän kädestään kesken edellisen säveltämisen eikä koskaan palannut teokseen. Hän eli vielä 26 vuotta.
Mutta eniten ajatuksesta kauhistui itävaltalainen säveltäjä Gustav Mahler (1860 - 1911). Parhaimmillaankin herkkähermoinen Mahler oli pakkomielteisesti huolissaan mahdollisuudesta kuolla yhdeksän sinfonian jälkeen, ei vähiten sen jälkeen, kun hänellä todettiin parantumaton sydänsairaus pian kahdeksannen sinfoniansa valmistumisen jälkeen.
Vastaukseksi hän yritti huijata kohtaloa, tai ainakin sekoittaa sen aivan hämmennyksiin, kirjoittamalla sinfonian, jolle hän ovelasti antoi toisen nimen - Das Lied Von der Erde (Maan laulu), jonka alaotsikko oli myös ”Sinfonia tenorille, altolle ja orkesterille.” Sitten hän kirjoitti virallisen yhdeksännen sinfoniansa, selvisi hengissä ja uskoi vaaran olevan ohi. Hän aloitti virallisen kymmenennen... ja kuoli saatuaan valmiiksi yhden osan.
Vaikka tämä voi olla vakuuttava argumentti sen puolesta, ettei kohtaloa vastaan kannata taistella, tosiasia on, että Mahler oli teknisesti ottaen silti valmistanut kymmenen sinfoniaa.
Ja haluamatta pilata hauskuutta on vakavia kysymysmerkkejä useiden muiden niin sanotun ”yhdeksän” kerhon jäsenten kohdalla - esimerkiksi jokseenkin kaoottinen Franz Schubert ei tiennyt edes lyhyen elämänsä lopussa, montako sinfoniaa oli kirjoittanut. Hänen yhdeksättä sinfoniaansa (sävelletty vuonna 1826) pidettiin hänen seitsemäntenään suurimman osan 1800-luvusta, eikä se löytänyt oikeaa paikkaansa Schubertin luettelossa ennen myöhempiä aikoja.
Louis Spohr (1784 - 1859) antoi vaikutelman, että oli jättänyt maailmalle yhdeksän sinfoniaa, ja vasta myöhemmin musiikkitieteilijät huomasivat, että hän oli valmistanut kymmenennen vanhoilla päivillään kertomatta siitä kenellekään.
Antonin Dvorakin yhdeksäs, kirjoitettu vuonna 1893, julkistettiin tuolloin hänen viidentenään - hän kirjoitti neljä varhaista sinfoniaa, jotka löydettiin uudelleen vasta hänen kuolemansa jälkeen. Ja Anton Bruckner (1824 - 96) kirjoitti kaksi sinfoniaa, jotka hän myöhemmin kielsi ja joita ei lasketa hänen tuotantoonsa; puhumattakaan siitä, ettei hän edes saanut virallista yhdeksättä sinfoniaansa valmiiksi. Ja älkäämme mainitko Joachim Raffia…
On siis jokseenkin mielivaltaista, mihin raja vedetään. Kuten Graham Meyer äskettäin kirjoitti lehdessä Chicago Magazine, myytti nojaa ”kuolemankuvaan, joka jotenkin selviää kumoamisista: Viikatemies, jota kiinnostaa enemmän se, miten sinfoniat numeroidaan, kuin se, kuinka monta niitä todella on. Kuolema Kafkan byrokraattina, valmiina leimaamaan kuolintodistuksen heti, kun joku laittaa siihen luvun 9.”
Mies, jonka katsotaan ”virallisesti” murtaneen kirouksen, oli neuvostosäveltäjä Dimitri Shostakovich, joka sai kymmenennen sinfoniansa onnistuneesti valmiiksi vuonna 1953. Mutta Dimitrin mielessä oli paljon polttavampia huolia, kuten se, miten selviytyä julkisuuden henkilönä syvästi arvaamattomassa ja usein väkivaltaisessa totalitaarisessa valtiossa. Hänen oli asetettava Stalin musiikin jumalien edelle.
Sittemmin muutamat muut ovat päässeet yhdeksän yli, joissakin tapauksissa reilusti yli. Merkittävimmät esimerkit ovat Havergal Brian (32), Alan Hovhaness (67) ja suomalainen Leif Segerstam (huimat 352 ja lisää tulossa). Mutta muutamat ovat silti jääneet jumiin pelättyyn yhdeksään, joskus vahingossa, joskus nimenomaisesta tarkoituksesta. Heihin kuuluvat Egon Wellesz, Roger Sessions, Vincent Persichetti, Alfred Schnittke, Peter Mennin, Malcolm Arnold ja David Maslanka (Maslanka kuoli todellisuudessa syöpään kirjoittaessaan kymmenenttään vuonna 2017).
Voisi luulla, että kirouksen idea on nyt yleisesti työnnetty kaukaiseen menneisyyteen. Mutta on yllättävää, miten se voi yhä viipyä. Nykyajan säveltäjät hymähtelevät ajatukselle alentuvasti, mutta kun heidän on aika kirjoittaa oma kymmenes sinfoniansa - yleensä elämän kypsässä vaiheessa - he päättävät yhtäkkiä, että nyt voisi olla hyvä aika lopettaa voilla voideltujen croissanttien syöminen tai soittaa lääkärille terveystarkastusta varten.
Philip Glass oli 76-vuotias, kun hän esitteli yhdeksännen sinfoniansa New Yorkin Carnegie Hallissa vuonna 2013. Varmuuden vuoksi hän oli jo kirjoittanut kymmenennen.
”Yhdeksäs sinfonia”, hän tuhahti jälkeenpäin, ”millainen typerä kirous se muka on?... Mutta en aikonut odottaa ja selvittää sitä.” Musiikin jumalat koettelivat silti Glassin hermoja, kun yksi yleisön jäsen romahti dramaattisesti Carnegie Hallin esityksen aikana. Kuultuaan tapauksesta yksi tai kaksi ihmistä päätti jättää sinfonian Britannian ensiesityksen väliin.
Joten onko tästä kaikesta loppujen lopuksi opittavaa?
Todennäköinen vastaus on, että koko ajatus on lähes varmasti vanhojen akkojen taikauskoa eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Toisaalta hieman hermostuneen ja taikauskoisen luonteen säveltäjien kannattaisi luultavasti pitäytyä konserttojen ja kamarimusiikin kirjoittamisessa.
Jos haluat lukea lisää David Hackettilta, mene osoitteeseen www.musicbytheyear.com